Hasta siempre!

Me sanomme VALLANKUMOUS

Beatriz Preciado

 

Näyttää siltä, että vanhan siirtomaa-Euroopan gurut haluavat edelleen väkisin selittää Occupy-, Indignados, handi-trans-queer-intersex ja postporn –aktivisteille, että emme voi tehdä vallankumousta, koska meillä ei ole ideologiaa. He käyttävät sanaa ”ideologia” samalla tavoin kuin äitini käytti sanaa ”aviomies”. Emme me tarvitse ideologiaa emmekä aviomiehiä. Me uudet feministit emme tarvitse aviomiestä koska emme ole naisia. Kuten emme myöskään tarvitse ideologiaa koska emme ole kansa. Ei kommunismia eikä liberalismia. Eikä katolis-muslimi-juutalaista renkutusta. Puhumme toista kieltä. He puhuvat representaatiosta. Me puhumme kokeilusta. He puhuvat identiteetistä. Me puhumme moneudesta. He puhuvat lähiöiden hallitsemisesta. Me puhumme kaupungin sekoittamisesta. He puhuvat velasta. Me puhumme seksuaalisesta yhteistyöstä ja ruumiillisesta keskinäisriippuvuudesta. He puhuvat inhimillisestä pääomasta. Me puhumme lajienvälisestä liittoutumisesta. He puhuvat hevosenlihasta lautasillamme. Me sanomme: nouskaamme hevosten selkään ja paetkaamme globaalia lihamyllyä. He puhuvat vallasta. Me puhumme kyvystä. He puhuvat integraatiosta. Me puhumme avoimesta koodista. He puhuvat miehestä ja naisesta, mustasta ja valkoisesta, ihmisestä ja eläimestä, homoseksuaalista ja heteroseksuaalista. Me kysymme: oletteko huomanneet, että totuuden tuotannon koneistonne ei enää toimi… Kuinka monta Galileita tarvitaan tällä kertaa, jotta opimme uudelleen nimeämään asiat, itsemme? He käyvät meitä vastaan taloudellista sotaa uusliberaalilla digitaalisella viidakkoveitsellä? Mutta me emme tule itkemään hyvinvointivaltion loppua, koska hyvinvointivaltio oli myös mielisairaala, vammaisten keskitysleiri, vankila, patriarkaalis-koloniaalis-heteronormatiivinen koulu. On aika laittaa Foucault handi-queer dieetille ja kirjoittaa Klinikan kuolema. On aika kutsua Marx eko-seksuaaliseen työhuoneeseen. Emme aio käyttää kurivaltiota uusliberaaleja markkinoita vastaan. Nuo kaksi ovat jo päässeet sopimukseen: uudessa Euroopassa markkinat ovat hallitusten ainoa periaate, valtiosta tulee rangaistuksia jakeleva käsi, jonka ainoa tehtävä on luoda uudelleen kansallisen identiteetin fiktio, jotta voidaan lietsoa kauhua ja turvallisuuden vaatimuksia. Emme halua määritellä itseämme kognitiivisiksi työläisiksi emmekä farmakopornografisiksi kuluttajiksi. Emme ole Facebook emmekä Shell, emme Nestle emmekä Pfizer-Wyeth. Emme halua tuottaa ranskalaisuutta tai suomalaisuutta sen enempää kuin eurooppalaisuutta. Emme halua tuottaa. Olemme keskukseton elävä verkosto. Kieltäydymme kansalaisuudesta, joka määritellään tuotanto- tai uusintamiskykymme perusteella. Haluamme totaalisen kansalisuuden, joka määritellään tekniikoiden, nesteiden, siementen, tietojen jakamisen kautta… He sanovat, että uutta puhdasta sotaa käydään koneiden avulla. Me haluamme rakastella koneita. Meidän kapinamme on rauha, totaalinen affekti. He sanovat kriisi. Me sanomme vallankumous.

 

Libération 20 maaliskuuta 2013

Advertisement

Uuden New Dealin poliittinen mahdottomuus

”It’s a Great Time to be Rich”. Näin otsikoi Business Week  16.12.2010 artikkelinsa, joka on itse asiassa varsin hämmentävä, koska en ole varma hehkuttaako se rikastumisen mahdollisuuksia aidosti vai onko tarkoituksena kritisoida tuloerojen kasvua[1]. Artikkelissa korostetaan, että mikäli demokraattien ja republikaanien välisenä kompromissina syntyneeseen uuteen elvytyspakettiin kuuluvat veronalennukset toteutetaan, rikkaiden verotus tulee olemaan matalampaa kuin koskaan ”miesmuistiin”. Varakkaille amerikkalaisille mahdollisuus säilyttää varallisuutensa ja rikastua entisestään on siis parempi kuin lähes koskaan 1930-luvun suuren laman ja New Dealin jälkeen. Perintövero on alhaisempi kuin koskaan viimeisten 80 vuoden aikana. Ylin marginaalitulovero säilyy 35 prosentissa, joka on alhaisin taso sitten vuoden 1931. Obaman hallitus yritti nostaa tämän veroasteen 39,5 prosenttiin, mutta joutui lopulta antamaan periksi.  Erityisesti kaikkein rikkaimmille suurin merkitys on toki pääomaveroilla, sillä eniten ansaitsevien 1 % tuloissa pääomatulojen osuus on 53,6 % ja palkkatulojen osuus ainoastaan 35,3 %. Uudessa veropaketissa pitkän aikavälin pääomatulojen veroaste tulee olemaan 15 %, mikä on alhaisin sitten vuoden 1933.

Joulukuussa kongressi hyväksyi Bushin veronalennusten jatkumisen ainakin kaksi vuotta. It’s a great time to be rich…

Huhtikuussa Obama suostui republikaanien vaatimuksesta laajamittaisiin valtion menojen leikkauksiin, mutta tästä huolimatta republikaanit eivät suostuneet nostamaan liittovaltion 14,3 biljoonan dollarin velkakattoa. Sen vuoksi liittovaltio ei ole voinut lainata rahaa toukokuun jälkeen, ja ellei sopuun velkakaton nostamisesta päästä ennen elokuun 2. päivää, liittovaltio ei kykene maksamaan laskujaan. Samalla kun demokraatit ja republikaanit kiistelevät siitä, pitäisikö Medicare ja Medicaid sekä sosiaaliturva lakkauttaa kokonaan vai vain puolittaa, republikaanit eivät suostu vähäisimpiinkään verojen korotuksiin, varsinkaan rikkaille. Demokraatit ovat säälittävästi piipittäen yrittäneet ehdottaa esimerkiksi yritysten omistamien yksityislentokoneiden verovähennysoikeuden poistamista tai  vähennyksien rajoittamista sellaisilta kotitalouksilta, jotka tienaavat yli puoli miljoonaa dollaria vuodessa[2].

Kaikista Obaman valinnan yhteydessä väläytellyistä ”Uuden New Dealin” haaveista huolimatta kehitys näyttää siis menevän täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Rikkaiden verotus tulee olemaan nimenomaan Suurta lamaa ja New Dealia edeltävällä tasolla. Kaikki tämä tapahtuu siitä huolimatta, että jopa talouskriisin suurimpiin syntipukkeihin luettava luottoluokituslaitos Moody´s on esittänyt varauksia veronalennuspaketin tehokkuudesta talouden elvyttämisen kannalta[3]. Moody´sin ekonomistien mukaan paketilla olisi kyllä ”substantiaalinen” merkitys USA:n talouskasvulle, mutta he huomauttavat silti, että tutkitusti esimerkiksi työttömyyskorvausten nostaminen olisi huomattavasti tehokkaampaa elvytystä, koska pienituloiset kuluttavat rahat nopeasti ja luovat siten kysyntää. Sen sijaan rikkaiden verotuksen elvytysvaikutus on jopa luottoluokittajien mukaan vähäistä:

Among the least economically effective fiscal policies being considered are the lower marginal personal tax rates for higher-income households. In normal times, allowing those tax rates to rise back to their 1990s levels would have little macroeconomic impact. The rates would rise by only a small increment and would still be relatively low by historical standards. Any negative supply-side effects would likely be modest.

Moody´sin arvion mukaan jokaista työttömyyskorvauksiin käytettyä dollaria kohti BKT kasvaa vuodessa 1,6 dollarilla. Sen sijaan veronalennuksiin, joiden myötä Bushin hallinnon väliaikaisiksi tarkoittama ylimmän marginaaliveroasteen lasku 35 %:iin jatkuu, käytetty dollari lisäi bruttokansantuotteen kasvua ainoastaan 0,5 dollarilla. Yritysverotuksen  alentaminen on kansantaloudellisesta näkökulmasta vieläkin tehottomampaa. Tästä huolimatta edes vielä kaksi vuotta sitten historiallisen edistykselliseksi kuviteltu Obaman hallinto ei kykene saamaan aikaan mitään muuta kuin historiallisen suuret veronalennukset. Nähdäkseni kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että Obama olisi kääntänyt takkinsa tai että republikaanien vaalivoitto kongressin välivaaleissa olisi pakottanut Obaman surkeisiin kompromisseihin. Nämä ilmiöt ovat merkkejä siitä, että uuden New Dealin saavuttaminen vaikuttaa poliittisesti yhä mahdottomammalta, koska kapitalismille se kuulostaa sen omalta hautajaissaatolta.

Kevään mittaan Obaman hallinto ja sen ”velkakomissio” Erskine Bowlesin ja Alan Simpsonin johdolla on metelöinyt leikkauksien välttämättömyydestä ja maalaillut kauhistuttavia uhkakuvia koko Yhdysvaltain julkisen talouden kaatumisesta, mikäli leikkausten kanssa ei kiirehditä.

Esimerkiksi Paul Krugman on kuitenkin huomauttanut (”Fears and Failure”, NY Times 5.5.2011), ettei valtiontalouden lyhyen tähtäimen kriisistä näy merkkejä markkinoilla. Yhdysvaltain valtionvelkakirjat menevät kaupaksi erittäin hyvin ja niiden korot ovat varsin matalalla tasolla, mikä viittaa siihen, että sijoittajat luottavat vahvasti Yhdysvaltojen kykenevän selviytymään veloistaan. Krugmanin mielestä pelkoa lietsotaankin pikemminkin tarkoituksellisesti, jotta voidaan perustella valtion menojen, kuten terveydenhuollon ja sosiaaliturvan leikkaukset. Budjetin alijäämällä pelottelevat republikaanit, jotka väittävät että valtionvelka tuhoaa Amerikan, eivät nimittäin aseella uhatenkaan suostu pienimpiinkään verojen korotuksiin siitä huolimatta, että verot ovat, kuten sanottu, historiallisen alhaisia.

Obaman ”edistyksellinen” hallinto näyttää siis käyttävät pelkästään samoja kiristystoimia, jotka euromaiden velkakriisin hallinnassa ovat osoittautuneet tehottomiksi. Kreikka on palannut jälleen tukijonoon. Siitä huolimatta, että leikkaukset ovat ainoastaan pahentaneet Kreikan valtiontalouden kriisiä ja jopa lisänneet sen velkataakkaa, tuen ehtoja ovat taas uudet leikkaukset. Ehtojen hyväksymiseen on alettu suhtautua kriittisesti jopa valtavirran talouskolumnistien kirjoituksissa.

Sen sijaan pidemmällä tähtäimellä Yhdysvaltain taloudessa näyttäisi olevan ongelmia, joiden ratkaisemiseksi ”uutta New Dealia” vaadittaisiin. Asuntomarkkinat ovat edelleen kriisissä, johon ne joutuivat subprime-luottojen romahtamisen myötä ja velanmaksussa epäonnistuvia ihmisiä joutuu jatkuvasti häädetyiksi kodeistaan. Velkaloukussa olevia amerikkalaisia on edelleen satoja tuhansia ellei miljoonia. Suurimmat ongelmat koskevat kuitenkin The Economistin (”Angst in the United States: What’s Wrong with America’s Economy, 28.4.2011) mukaan työmarkkinoita: talouden kasvukaan ei vaikuta merkittävästi vähentävän työttömyyttä, nuorisotyöttömyys on korkealla eikä varsinkaan matalasti koulutetulle työvoimalle löydy työpaikkoja. Toukokuun alussa julkaistujen tietojen mukaan työttömäksi ilmoittautuvien määrä onkin noussut 43.000:lla. Economistin mukaan olisi tietenkin luotava lisää matalapalkkaisia työpaikkoja eli lisättävä ”työmarkkinoiden joustavuutta. Näin ehdottaa myös mm. luovien luokkien teoreetikkona tunnettu Richard Florida (Financial Times 4.5.2011), jonka mukaan avain Yhdysvaltojen talouden kääntämiseksi nousuun on lisää partureita ja latten höyryttäjiä, siis matalapalkkaisia palvelualan työntekijöitä, jotka luovien alojen eliittityöläisten lisääntyviä tarpeita. Toiset puolestaan haaveilevat, että työvoimakustannusten kasvaessa Kiinassa teollisuus siirtyy takaisin Yhdysvaltoihin ja palauttaa voimaan fordismin kulta-ajat.

Selkeän alueellisen kansainvälisen työnjaon näyttäisikin olevan korvaamassa monimutkaisempi työn vyöhykkeiden hierarkia, jossa Kiina ei enää toimi pelkästään ”maailman tehtaana” vaan pyrkii yhä enemmän investoimaan ns. luovaan talouteen sekä myös esimerkiksi bioteknologioihin ja uusiutuviin energianlähteisiin. Samalla erityisesti niillä sektoreilla, joilla valmistettavien tuotteiden elinkaari on lyhyt ja tuotantoa on nopeasti sopeutettava uusien tuotteiden valmistukseen, teollisuus näyttäisi olevan siirtymässä osittain takaisin Yhdysvaltoihin, koska siellä työvoimakustannusten kasvu on huomattavasti hitaampaa kuin Kiinassa, ja työntekijän keskimääräinen tuottavuus kuitenkin edelleen noin kolminkertainen Kiinaan verrattuna.

Kuten jo pitkään on hoettu, Yhdysvaltojen teollisuuden kilpailukyvyn merkittävä kohentaminen edellyttäisi kuitenkin dollarin heikkenemistä suhteessa renmimbiin. Vaikka dollarin kurssi onkin ennätyksellisen alhaalla suhteessa muihin valuuttoihin, ei Kiina ole valmis antamaan renmimbin arvon nousta tarpeeksi voimakkaasti, jotta dollarin suhteellinen heikkeneminen parantaisi tarpeeksi amerikkalaisen teollisuuden kilpailukykyä. Dollarin arvoa pitää edelleen ylhäällä sen asema kansainvälisenä kauppa- ja varantovaluuttana, eikä sille näy vaihtoehtoja, koska euroalueen epävakaus vähentää jatkuvasti sijoittajien luottamusta euroon. Kiinalla ja muilla kehittyvillä mailla on tietysti teollisuudensa kilpailukyvyn lisäksi välittömät intressit pitää dollarin arvoa korkealla, koska niiden keskuspankeilla on valtavat dollarivarannot, joiden arvon laskua ne pelkäävät (ennen Fedin aloittamaa ”määrällistä kevennystä” Kiinan keskuspankilla oli suuremmat dollarivarannot kuin Fedillä).

Huolimatta siitä, että arvioiden mukaan globaalin kauppataseen epätasapainon korjaaminen hyödyttäisi lähes kaikkia ja olisi välttämätön edellytys kriisin ratkaisemiselle, näin ei näytä olevan tapahtumassa. Kuten Richard Bernstein sanoo Financial Timesissa (”EM central banks are doing Fed’s dirty work”, 27.4.), Federal Reserve näyttää odottavan, että kehittyvien maiden, ennen kaikkea Kiinan keskuspankit hoitavat “sen likaiset työt” globaalin inflaatiouhan torjumisessa. Fed nimittäin jatkaa löysää rahapolitiikkaansa – ei nosta korkoja eikä lopeta ”määrällistä keventämistä” – koska se laskelmoi, että inflaation uhka ei johdu mistään muusta kuin kysynnän kasvusta kehittyvien maiden markkinoilla. Siksi se jättää inflaation torjumisen ennen kaikkea näiden maiden keskuspankeille, jotka koronnostoilla ja luottojen myöntämistä kiristämällä pyrkivät hidastamaan kysynnän kasvua eli jäädyttämään palkkojen kehityksen. Nähtäväksi jää, miten Kiina reagoi tilanteeseen ja miten tämä vaikuttaa konfliktien kehittymiseen Kiinassa, sillä viime aikoina Kiinan hallitus on suhtautunut kiihtyviin työtaisteluihin aiempaa suopeammin, minkä vuoksi nimellispalkat ovatkin nousseet viimeisten 2 vuoden aikana lähes 15 % vuosivauhtia. Tässä Fed siis pyrkii jälleen asettamaan amerikkalaiset ja kiinalaiset työntekijät vastakkain: kiinalaisten työntekijöiden palkkojen kohoaminen on pysäytettävä, jotta amerikkalaisilla on saatavillaan halpoja kulutustavaroita ja ekspansiivista luototusta Yhdysvalloissa voidaan jatkaa.

IMF:n keväällä 2011 julkaiseman ”World Economic Outlookin” mukaan keskeisten ylijäämätalouksien kuten Kiinan ja öljyntuottajamaiden ylijäämät ovat laskeneet ja alijäämätalouksien taseet hieman kohentuneet. Tämä on kuitenkin johtunut pääasiassa kysynnän heikkenemisestä alijäämätalouksissa eikä niinkään kysynnän kasvusta ylijäämätalouksissa[4]. IMF:n mukaan ”lokakuun 2010 talouskatsauksen julkaisemisen jälkeen maat,joilla on ulkoisen taseen ylijäämä, ovat tehneet hyvin vähän kysynnän tasapainottamiseksi”.

Kiinan keskuspankin rahapoliittiset toimenpiteet eivät kuitenkaan välttämättä ole sen tehokkaampia kuin Fedin (joka ei yrityksistään huolimatta onnistunut subprime-kriisin estämisessä, koska Kiinasta virtasi jatkuvasti halpaa rahaa Yhdysvaltain markkinoille).  Kuten Christian Marazzi huomauttaa, rahapolitiikka luo edelleen ainoastaan edellytyksiä uusien finanssikuplien syntymiselle, koska luotu likviditeetti ei siirry taloudelliseen kiertoon (luototus on edelleen varsin heikkoa, investoinnit kiinteään pääomaan pieniä, puhumattakaan työvoimainvestoinneista, sillä palkkakehitys on jäädytetty niin USA:ssa kuin Euroopassa ja työttömyys ei näytä ainakaan vähenevän) vaan jää finanssimarkkinoille[5]. Kiinan tai EKP:n koronnostot ruokkivat ainoastaan carry tradea, spekulointia korkotasojen eroilla (otetaan lainaa sieltä, missä korot ovat matalat ja investoidaan sinne, missä ne ovat korkeammat), mikä taas lisää valuuttakriisin todennäköisyyttä.

Uuden New Dealin luominen on siis mahdollista ainoastaan globaalilla tasolla, mutta tällä hetkellä minkäänlaista poliittista ratkaisua ei vaikuta olevan mahdollista löytää. Kiinan hallitus ja saksalaiset pankit rahoittavat voitokkaasti ylivelkaantuvia maita ja hyväksyvät palkkakehityksen stagnaation sekä pääomien investoinnin ensisijaisesti finanssimarkkinoille.  Ainoaksi ratkaisuksi tähän epätasapainoon esitetään leikkauksia ja kiristyksiä, eli velkaantuneiden maiden muuttamista Saksan mallin mukaisiksi: työntekijöiden palkat jäihin, suuria voittoja pankeille riskialttiilta markkinoilta, joilla koituvat mahdolliset tappiot EU takaa. Minkäänlaista New Dealin kaltaista pyrkimystä tuottavuushyötyjen jakamiseen työntekijöille ei siis todellakaan ole näköpiirissä!

Mitä uuden New Dealin tulisi sisältää?

Kuten esimerkiksi Michel Aglietta ja Robert Boyer ovat useaan otteeseen korostaneet, keskeisin alue teietoyhteiskunnan uuden New Dealin luomisessa on koulutus. Kestävän pohjan luomiseksi tietopohjaisen talouden kasvulle olisi investoitava pitkäjänteisesti ”inhimillisen pääoman” kehitykseen. Toisin sanoen koulutus olisi nähtävä investointina eikä menoeränä, koska sillä on ratkaiseva merkitys tietotyhteiskunnan tuottavuuden kannalta. Lisäksi koulutuksen olisi kyettävä lisäämään työntekijän itsenäisyyttä ja luovuutta sekä mahdollisuuksia omaehtoisen tuotannon organisointiin markkinoiden välittömistä (lyhyen tähtäimen) vaatimuksista huolimatta. Näin voitaisiin välttää kapitalistiselle tuotannolle ominaiset jatkuvat kriisit ja tasapainottaa talouden kasvua samalla tavoin kuin fordismin ”kultaisen 30 vuoden” aikana Toisen maailmansodan jälkeen.

Mikäli esimerkiksi Yhdysvaltojen taloudessa keskeisin rakenteellinen ongelma on, että matalasti kvalifioidulle työvoimalle ei löydy töitä, olisi nimenomaan luotava palkkatyöstä irrotettuja tulon muotoja, jotka tekevät mahdolliseksi investoinnit inhimilliseen pääomaan (siis koulutuksen).

Hieman tilannetta seuranneelle tulee kuitenkin nopeasti mieleen, että kehitys esimerkiksi juuri koulutuksen alueella näyttää lähinnä päinvastaiselta. Lukukausimaksujen käyttöönotto, koulutuksen määrärahojen leikkaukset ja tuloksellisuuden entistä tarkempi kontrollointi viittaavat nimenomaan finanssimarkkinoiden lyhyen tähtäimen perspektiivin olevan valtaamassa lopullisesti koulutusta tai ”inhimillisen pääoman markkinoita”. Kuten Pierre Dardot ja Christian Laval huomauttavat, juuri opettajat ovatkin olleet lähes kaikkien viime aikaisten yhteiskunnallisten kamppailujen eturintamassa, vastustamassa koulutukseen kohdistuvia leikkaus- ja kontrollitoimia, koska heistä pyritään näiden uudistusten myötä tekemään keskeisiä työvoiman hallinnan operaattoreita[6].

Nimenomaan koulutuksen piirissä tilanne näyttää siis suorastaan toivottomalta uuden New Dealin kannalta. Sen sijaan, että luotaisiin uusi yhteiskuntasopimus, lisätään siis koulutuksen rahoituksen velkavetoisuutta ja siten viedään tietokapitalismilta sen tuotannollinen pohja massakoulutuksessa. Sen sijaan, että työvoiman itsenäisyyttä pyrittäisiin lisäämään, sitä pyritään alistamaan entistä tiukemmin työnantajien välittömään kontrolliin.

Päinvastoin kapitalistiset hallitukset ovat organisoimassa omaa luokkataisteluaan. Kuten suursijoittaja Warren Buffett kiteytti, ”on varmasti olemassa luokkataistelu, mutta sitä käy minun luokkani, rikkaiden luokka, ja me olemme voitolla”[7].

Mitä New Deal sitten omassa historiallisessa kontekstissaan tarkoitti? Mitä sen historialliset edellytykset olivat ja miksi uusi New Deal ei näytä mahdolliselta?

Käydään siis vielä kerran läpi lyhyesti, mitä F. D. Rooseveltin New Deal historiallisesti tarkoitti? Millainen oli se kapitalismin fordistinen regulaatiomuoto, joka New Dealin myötä alkoi hahmottua?

Rooseveltin ja häntä ennen Henry Fordin havaitsema ongelma oli, että jatkuvat ylituotanto- tai alikulutuskriisit toistuivat, koska samalla kun pääoma pyrki painamaan työn hintaa mahdollisimman alas, kenelläkään ei ollut varaa ostaa jatkuvasti laajenevan tuotannon kaikkia tuloksia. Samalla kyse oli kuitenkin ennen kaikkea työläisten kamppailuiden asettamista haasteista: 1920-luvun lopussa ammattiyhdistysliike oli saavuttanut USA:ssa äärimmäisen vahvan organisaatiotason ja jatkuvat lakot aiheuttivat suuria ongelmia teollisuudelle, erityisesti koska kalliiden koneiden seisottaminen aiheutti suuria tappioita. Kun John Maynard Keynes lausahti sääntelyä vastustaville aristokraattitovereillleen, että ”pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita”, hän viittasi myös hyvin konkreettiseen proletaarisen vallankumouksen uhkaan. Palkkojen laskeminen oli ”tosiasiallisen kysynnän” riittämättömyyden lisäksi myös käytännössä mahdotonta, koska työläiset eivät hyväksyneet sitä[8]. Siten ainoaksi mahdollisuudeksi kasvattaa pääoman tuottamaa lisäarvoa jäi työn tuottavuuden kehittäminen ja tuottavuus hyötyjen jakaminen työntekijöille niin, että lakkoja voitiin ehkäistä ja työvoiman saatavuus pitkällä tähtäimellä taata.

Regulaatiomuotona fordismin keskeiset piirteet olivat[9]:

–       kollektiivisen neuvottelun järjestelmä, jossa sovittiin lisääntyvien tuottavuushyötyjen jakamisesta työntekjöille. Tuottavuutta mitattiin output per hour –järjestelmällä

–       talous- ja rahapoliittisesti suvereeni valtio, joka toimi sopimuksen institutionaalisena vahvistajana, sekä huolehti työvoiman uusintamisesta työttömyysjaksojen aikana (sosiaaliturva) ja lamakausina rahoitti keskuspankkirahoituksella investointeja suurinfrastruktuurihankkeisiin työttömyyden vähentämiseksi ja siten kysynnän lisäämiseksi (ns. deficit spending)

Nykyisin kumpaakaan näistä regulaatiomuodon edellytyksistä ei kapitalistisen tuotantotavan tasolla näytä olevan olemassa.

Yhtäältä tieto- ja palvelutyön tuottavuutta ei voida mitata yksiselitteisesti output per hour –periaatteen avulla, mistä kertoo työn tuottavuuden mitattavuusvaikeuksia koskevan keskustelun räjähdysmäinen kasvu 1990-luvulta alkaen. Esimerkiksi yhtenä keskeisistä syistä Nokian nykyiselle alamäelle pidetään sitä, että se on väkisin pyrkinyt organisoimaan ja mittaamaan työtä taylorismista peräisin olevin, luovaan tietotyöhön soveltumattomin periaattein. Olennaisinta on kuitenkin, että työ nykyisin ei ole luonteeltaan yksilöllistä vaan kollektiivista, se perustuu yhteiseen älyyn ja koko elämän aikana muodostettuihin verkostoihin, joiden irrottaminen työntekijästä ja hänen työstään ei ole mahdollista. Siksi sopimukseen tuottavuushyötyjen jakamisesta näyttää olevan mahdoton päästä, koska työnantajat pitävät näitä työn kannalta välttämättömiä tekijöitä ”hyödyttöminä” eivätkä suostu maksamaan niistä. Sen sijaan vaikutetaan pyrkivän entistä tiukemmin puhtaaseen alistamiseen ja työntekijän sulkemiseen työpaikan neljän seinän sisään sekä kaikkien pakottamiseen ”menemään töihin”.

Toisaalta kansallisvaltio ei ole enää samassa mielessä taloudellisesti suvereeni kuin fordismin aikana. Sillä ei näytä olevan samanlaista kykyä säännellä työmarkkinoita eikä varsinkaan rahoittaa välttämättömiä investointeja tietotalouden perusrakenteisiin. New Dealin pitäisi siis olla globaali ja pyrkiä globaalin tai edes euroalueen sisäisen epätasapainon korjaamiseen. Näin ei kuitenkaan näytä olevan käymässä, sillä pikemminkin kansainvälisten rahoituslaitosten ja instituutioiden pyrkimyksenä on pakottaa kaikki maat alikuluttaviksi ja finanssimarkkinoille rahaa pumppaaviksi Kiinoiksi ja Saksoiksi. Kysymys on siten myös ja ennen kaikkea poliittisesta kriisistä: kyvyttömyydestä muodostaa sellaista poliittista yhteisöä joka kykenisi uuden New Dealin rakentamiseen.

Mistä tämä perustavanlaatuinen ristiriita sitten johtuu? Uskoakseni meidän on jälleen kerran näiden ristiriitojen ymmärtämiseksi tarkasteltava kapitalismia siitä ainoasta näkökulmasta, josta sen kehityksen hahmottaminen on mahdollista: elävän työn puolueellisesta näkökulmasta. Kuten Mario Tronti jo 1960-luvulla opetti, tapahtuu kapitalistiluokan poliittinen järjestäytyminen (siis ”rikkaiden luokan luokkataistelu”, kuten Warren Buffett sanoo) ainoastaan vastauksena työläisten mikrotason kamppailuihin (”taloudelliseen organisoitumiseen”)[10].

Tämä mikrotason organisoituminen saa kuitenkin usein suoran konfrontaation eli lakon sijaan paon tai työstä kieltäytymisen muodon. Siksi elävän työn tavat paeta pääoman alaisuuteen joutumista ovat olennaisia kapitalismin dynamiikan ymmärtämisen kannalta, sillä työn ja tuotannon organisaation muutokset tapahtuvat ainoastaan vastauksena niihin.

New Dealin mahdottomuus johtuu siitä, että nykyisin työvoiman hallinta eli paon estäminen ”porkkanan” avulla vaikuttaa mahdottomalta ja sen vuoksi ainoa vaihtoehto on turvautua keppiin eli paon suoraan estämiseen eri keinoin, kuten leikkaamalla mahdollisuuksia palkkatyöstä – pääomalle alisteisesta työstä – riippumattomaan tuloon.

Pääoman arvonlisäyksenkannalta kaikkein olennaisin tuotanto – tietoon ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyvä työ – on nimittäin nykyään luonteeltaan sellaista, että sitä on äärimmäisen vaikeaa mitata millään kvantitatiivisilla menetelmillä. Olemassa olevien mittausmenetelmien soveltamisesta on itse työlle lähinnä haittaa ja se johtaa työntekijöiden pakoon tai ainakin työmotivaation heikkenemiseen. Nykyaikaisen liikkeenjohdon guru Peter Drucker pohtii tätä ongelmaa kirjassaan Johtamisen haasteet. Hän viittaa siihen, että esimerkiksi kaikkien Microsoftin entisten työntekijöiden mielestä Microsoft on maailman vastenmielisin yritys, koska he ovat niin loukkaantuneita siitä, että heidän luovaa työtään mitataan pelkästään rahallisella tuloksella. Yhä useammat tietotyöntekijät vaikuttavatkin pyrkivän joko siirtymään itsenäisiksi yrittäjiksi tai sitten ”downshiftaamaan”, tekemään vähemmän palkkatyötä ja käyttämään aikaansa omaehtoisella tavalla.

Toiseksi tieto- ja palvelupohjaisen kapitalismin sisällä on mahdoton erotella tuottavaa ja tuottamatonta työtä, koska se on luonteeltaan yhteistä tai kollektiivista, eikä se siksi palaudu yksittäisten työntekijöiden mitattavissa oleviin tekoihin. Kuitenkin tuottavan ja tuottamattoman työn erottelu sekä homogeeninen mitta näyttää olevan pääoman arvonlisäyksen välttämätön edellytys, sillä kollektiivinen tulo (perustulo, yhteiskuntatulo, biotulo) saattaisi tarjota sellaisia välineitä työvoiman itseorganisoitumiseen, ettei sen alistaminen pääoman komentoon enää olisi mahdollista. Siksi uuden tuotantotavan vaatimat tulonmuodostuksen reformit, tulon irrottaminen palkkatyöstä tai muusta mitattavasta suoritteesta, näyttäytyvät kapitalismille kauhukuvana sen omasta lopusta.

Tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että kapitalismilla yhteiskunnallisena järjestelmänä ei enää ole kykyä uudistua sillä tavoin, että se kykenisi luomaan tasapainoista säätelymuotoa fordismin tilalle. Kysymys koskee siis sitä, voiko kapitalismi tuotantotapana säilyä ilman homogeenista (kvantitatiivista) tuottavuuden mittaa ja ilman kansallisvaltiota, joka kontrolloi työvoiman liikkuvuutta ja tasapainottaa antagonismeja. Nähdäkseni ei, sillä työvoiman itsenäisen liikkeen estäminen ja työn alistaminen abstraktiksi työksi ovat pääoman arvonlisäyksen kaksi edellytystä. Siksi elävän työn nykyisen paon haltuunotto näyttää takeltelevalta.

 

Onko Kiinassa fordismia?

Tähän vastauksena varmasti esitetään kuitenkin: entä globaali taso? Eikö Kiinassa, joka on ”maailman tehdas”, olla siirtymässä kohti fordismia? Eikö Kiina voisi toimia globaalin New Dealin moottorina, kuten esimerkiksi Giovanni Arrighi vihjaa[11]?

Arrighin väitteet, joiden mukaan Kiina on luomassa ei-kapitalistista markkinataloutta, jossa talouskasvu perustuu luonnonvarojen riistämisen sijaan työvoiman hyödyntämiseen, eivät nykytilanteen valossa vaikuta millään tapaa uskottavilta. Mutta myöskään syvemmällä tasolla Kiinassa ei ole olemassa ”fordismia” vaikka siellä olisikin tehtaita. Näiden tehtaiden asema globaalin kapitalismin työnjaossa on nimittäin aivan toinen kuin Detroitin ja Billancourtin autotehtaiden 1950-60 –luvuilla. Siksi myös näiden tehtaiden työläisten taistelut saavat aivan toisenlaisia muotoja.

Arrighin  esittämä – ja monien kolumnistien ynnä muiden vähemmän terävästi omaksuma – väite Kiinan globaalista hegemoniasta perustuu ajatukseen, että seuraavaksi olisi Genovan, Hollannin, Englannin ja Yhdysvaltojen johtamien kapitalistisen kasautumisen syklien jälkeen tulossa Kiinan johtama sykli, jonka aikana tapahtuisi siirtymä ulos kapitalismista demokraattiseen markkinatalouteen. Arrighi itse myös korostaa teoksessaan The Long Twentieth Century, ettei kyvystä toimia johtavana valtiona kapitalismin sylissä ole kyse pelkästä talouden koosta vaan hegemoniasta: yleisesti hyväksytyn kasvumallin määrittämisestä[12]. Yhdysvaltojen globaalin valta-aseman kapitalismissa Toisen maailmansodan jälkeen teki mahdolliseksi ”fordismi”, siis järjestelmä jossa tuottavuushyötyjä jaettiin työläisille ja teollisuustyöntekijöitä siten ”keskiluokkaistettiin”. Tämä johtui kuitenkin ainoastaan, kuten Tronti opetti, amerikkalaisten työläisten voimasta, kyvystä taisteluiden avulla pakottaa työnantajat suostumaan tuottavuushyötyjen jakamiseen. Itse asiassa Henry Ford oli lähes viimeinen amerikkalaisista patruunoista, joka tähän järjestelmään suostui, ja vasta siinä vaiheessa, kun aseistetut poliisitkaan eivät voineet tukahduttaa työläisten vastarintaa[13].

Millä tavoin Kiinan tilanne sitten poikkeaa tästä?

Ensinnäkään Kiina ei ole pelkästään maailman tehdas vaan myös Kiinan kasvustrategioita määrittää voimakkaasti tietotyön hegemonia kapitalismin globaalissa työn organisaatiossa. Kiina pyrkii jatkuvasti kehittämään esimerkiksi niin sanottua luovaa taloutta ja siitä on jo tullut Yhdysvaltojen jälkeen maailman toiseksi suurin investoija tuotekehityksen (Research&Development)[14]. Kiina ei ole vain sinikaulustyöläisten vaan myös valkokaulus- tai kauluksettomien (no-collar) työntekijöiden maa.

Toiseksi samalla kun tehdastuotanto on siirtynyt Kiinaan, sosialistivaltio on työn sääntelyn sijaan pikemminkin vetäytynyt työmarkkinoilta[15]. Valtio on ainoastaan pitänyt voimassa liikkumista säätelevän hukou-järjestelmän, jonka vuoksi maalta kaupunkiin muuttaneet siirtotyöläiset ovat kaupungeissa vailla oikeuksia tai mahdollisuutta mihinkään palveluihin ja siksi täysin työnantajien armoilla. Toiseksi ammattiyhdistystoiminta valtion virallisten ammattiyhdistysten ulkopuolella on edelleen kiellettyä, eikä Kiinassa siksi ole minkäänlaista ”kollektiivisen neuvottelun” järjestelmää vaan päinvastoin valtio pyrkii yksilöllistämään työsuhteiden muodostamista.

Työsuhteiden regulaation sijaan valtio toimii pikemminkin osana kapitalistisia markkinoita. Sosialistihallinnon byrokraatit käyttävät järjestelmällisesti hyväkseen omaa ”poliittista” asemaansa rikastuakseen. Wang Hui korostaakin, että Tiananmenin 1989 ja myöhemmissä demokratiakamppailuissa on aina samalla ollut kyse taloudellisesta kamppailusta: varallisuuden tuotannon demokratisoinnista[16]. Nykyisin ennen kaikkea valtion täysin hallinnoimalla maanomistuksella on Kiinassa keskeinen taloudellinen rooli, koska kiinteistöala on kaikkein nopeimmin kasvava talouden sektori. Siksi tonttivuokrat (kun valtio ei lain mukaan voi myydä vaan ainoastaan vuokrata tontteja) ovat olennainen rikastumisen väline korruptoituneille virkamiehille, koska suurkaupunkien keskusta-alueet kuuluvat järjestään valtion laitoksille kuten tehtaat, sairaalat, yliopistot jne., joiden johtohenkilöitä kutsutaankin ”sosialistisiksi maanomistajiksi” (socialist land masters).

Kiinassa näyttäisi siis vielä enemmän tulevan esiin yhtäältä talouden ja politiikan välitön sekoittuminen ja toisaalta valtion kyvyttömyys tasapainottaa taloutta.

Siksi tehdastyöläisten taistelut eivät toimikaan samalla tavoin kuin fordismin ajan amerikkalaisten tai länsieurooppalaisten työläisten taistelut. Ne vetoavat pikemminkin globaaliin, finanssimarkkinoissa ruumiillistuvaan ”yleiseen mielipiteeseen” sinä suvereenina, jolta ne hakevat tukea. Koska länsimaiset kuluttajat ovat eettisetsi kiinnostuneita työläisten oikeuksista ja finanssimarkkinat reagoivat äärimmäisen herkästi yritysten julkisen kuvan muutoksiin, on nimenomaan vetomainen kuluttajien ”omaantuntoon” hyvin tehokas tapa työläisten taisteluiden edistämiseksi. Tämän tiedostamien on selkeästi osa kiinalaisten tehdastyöläisten ”luokkatietoisuutta”. Tehdastyöläisten taistelut nimittäin vetoavatkin jatkuvasti hyvin voimakkaasti globaaliin mediaan ja kuluttajien tietoisuuteen. Pun Ngai on kutsunut niitä ohjaavaa periaatetta ”uudelleenorganisoiduksi moralismiksi”[17]. Siten Kiinan tehdastyöläisten taistelut ovat jatkuvassa yhteydessä ja jatkuvasti riippuvaisia globaalin kapitalismin ”immateriaalisista” tuottaja-kuluttajista kaikkialla maailmassa.

Toiseksi kansainvälinen, ennen kaikkea Yhdysvaltojen painostus on saanut aikaan sen, että Kiina on pyrkinyt lisäämään kotimaista kysyntää ja myös esimerkiksi antanut työläisten entistä vapaammin taistella itselleen korkeampia palkkoja. Juuri kiinalaisten työläisten palkkojen nousun onkin arvioitu olevan ainoa tekijä, joka voi merkittävästi kohentaa työllisyyttä Yhdysvaltojen vientisektorilla.

”Kiimerikan” sisäisen kauppataseen epätasapainon korjaamiseen liittyy kuitenkin olennaisia ratkaisemattomia kysymyksiä. Sekä Kiinassa että Yhdysvalloissa poliittinen tasapaino – siis luokkakonfliktien tyynnyttäminen – edellyttää nykyisen tilanteen jatkumista. Vaikka Kiinan hallitus vakaasti väittää, että talouskasvu voi jatkua vielä pitkään lähes 10 prosentin vuosivauhtia, kasvun hidastuminen näyttää todennäköiseltä. Barry Eichengreen ja hänen tutkimusryhmänsä ovat esimerkiksi väittäneet, että vuoden 2014 tienoilla Kiinan kasvu tulee hidastumaan merkittävästi, korkeintaan 7 prosenttiin vuodessa nykyisen keskimäärin 11 prosentin sijaan[18]. Tehdastyön laajeneminen ei Kiinassa enää näytä jatkuvan vaan pikemminkin palkkatason voimakas nousu on johtanut siihen, että yritykset ovat alkaneet siirtää tehdastuotantoa joko vielä halvempien tuotantokustannusten maihin kaakkois-Aasiassa tai sitten takaisin OECD-maihin. Kiinan talouden rakenne on vähitellen siirtymässä teollisuudesta palveluihin, jolloin BKT:n kasvu tulee hidastumaan.

Toisaalta vaikuttaa epätodennäköiseltä, että Yhdysvaltojenkaan hallitukset pitkällä tähtäimellä haluaisivat kiinalaisten työläisten palkkatason kohoavan merkittävästi, koska niiden kannatus on riippuvaista amerikkalaisten kuluttajien ostovoimasta, jolle Kiinan matala palkkataso on tähän asti toiminut merkittävänä subventiona. Amerikkalaiset ovat myös tottuneet velkavetoiseen korkeaan kulutustasoon, jonka vetoaminen myös sotilaalliseen ja poliittiseen voimaan on tehnyt mahdolliseksi. USA on siis lainannut muulta maailmalta rahaa, jolla se on ostanut aseita ja niiden avulla pakottanut muun maailman lainaamaan taas lisää rahaa. Nyt Federal Reserve näyttää, kuten sanottu, odottavan kehittyvien maiden keskuspankkien hillitsevän kulutusta, jotta amerikkalaisten kulutustaso voisi säilyä ennallaan.

Globaalin New Dealin mahdottomuus

Fordismin ja ”kultaisten 30 vuoden” New Dealin edellytyksenä oli tietty epäoikeudenmukainen kansainvälinen työnjako, jossa siirtomaat tuottivat halpoja raaka-aineita kehittyneiden maiden teollisuudelle ja siten osaltaan tekivät mahdolliseksi palkkojen ja voittojen samanaikaisen kasvun. Toinen edellytys tälle järjestelmälle oli naisten ilmainen kotityö. Nyt molemmat näistä edellytyksistä on asetettu kyseenalaiseksi – vaikka ei toki kokonaan poistettu – ja niitä koskevat kamppailut ovat tehneet mahdottomaksi jatkaa samaa fordistista new Dealia. Globaalilla tasolla New Dealin edellyttämää tasapainoa ei näytä olevan mahdollista löytää vaan pikemminkin tasapainoisen kapitalismin sääntelymuodon olemassaolo näyttää edellyttävän globaalia riistoa, jonka vastaiset kamppailut tekevät tasapainon mahdottomaksi.

Kapitalismilla myöskään siis ei enää ole sitä sivilisatorista vaikutusta, josta Marxin aina muistutetaan puhuneen. Nyt kapitalismin laajenemisen – taloudellisen kasvun tuloksina – näyttäytyvät ainoastaan vapaan ajattelun estäminen, tiedon leviämisen pysäyttäminen, ympäristön tuhoaminen, eläinten ja kasvien alistaminen omaisuudeksi, ihmisten välisten suhteiden hyväksikäyttö ja kaavamaistaminen, ihmisruumiin turmeleminen lisääntyvien vaatimusten, turhautumisten ja pakkojen alla. Kaikkialla, minne kapitalistiset suhteet ja pääoman logiikka tunkeutuu, on tuloksena pikemminkin rikkauden tuhoutuminen tai sen tuotannon heikkeneminen kuin kansakuntien varallisuuden kasvu.

Siksi ainoa tie ulos nykyisestä talouskriisistä ovat yhteiskunnalliset kamppailut, jotka suuntautuvat suoraan kapitalistisen logiikan leviämistä vastaan ja rakentavat elämää vapaana pääoman alaisuudessa tehtävästä työstä.

 

---

[1] Bloomberg Businessweek: “It’s a Great Time to be Rich”, 15.12.2010, http://www.businessweek.com/investor/content/dec2010/pi20101215_516004.htm

[2] ks. Patrick Martin:”Obama Joins Talks on Massive US Budget Cuts”, Global Research, 27.6.2011, http://www.globalresearch.ca/index.php?context=va&aid=25409

[3] ”U.S. Macro Outlook: Compromise Boosts Stimulus”, Moody’s Analytics, 8.12. 2010, http://www.economy.com/dismal/article_free.asp?cid=195470

[4] International Monetary Fund: “World Economic Outlook. Tensions from the Two-Speed Recovery: Unemployment, Commodities and Capital Flows”, April 2011, http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2011/01/index.htm

[5] C. Marazzi: ”Diario economico-politico – Primo Maggio”, http://uninomade.org

[6] P. Dardot & C. Laval: “Le retour de la guerre sociale”, teoksessa Tous dans la rue, Editions du Seuil, 2011.

[7] sit. BEN STEIN « Class Warfare, Guess Which Class Is Winning », The New York Times, November 26, 2006.

[8] ks. Antonio Negri, ”Keynes and the Capitalist Theory of the State”, teoksessa M. Hardt & A. Negri: Labor of Dionysos. A Critique of the State-form, University of Minnesota Press, 1992.

[9] Michel Aglietta: Regulation et crises du capitalisme. L’experience des États-Unis, Paris, 1974

[10] M. Tronti: Operai e capitale, DeriveApprodi, Roma, 2007 (1966).

[11] G. Arrighi: Adam Smith in Beijing, Verso, London, 2007.

[12] G. Arrighi: The Long Twentieth Century. Money, Power and the Origins of our Times, Pluto Press, London, 1994.

[13] Ks. Ferruccio Gambino: ”Critica del fordismo della scuola regulazionista”, in Eugenia Parise (a cura di): Stato nazionale, lavoro e moneta, Liguori, Napoli, 1997.

[14] Andrew Ross, Nice Work If You Can Get It: Life and Labor in Precarious Times (NYU Press, 2009).

[15] Pun Ngai, Chris King-Chi Chan & Jenny Chan: ”The Role of the State, Labour Policy and Migrant Workers’ Struggles in Globalized China”, Global Labour Journal, Volume 1, Issue 1 (2010) 132-51

[16] Wang Hui:  The End of Revolution. China and the Limits of Modernity, Verso, London, 2009.

[17] Pun Ngai: ”Re-organized moralism”, teoksessa Li Zhang & Aihwa Ong (eds.): Privatizing China. Socialism from Afar, Cornell UP, 2008.

[18] Barry Eichengreen: ”Slowing China”, Project Syndicate, 9.3.2011, http://project-syndicate.org

Uusfilosofeista

(ja yleisemmästä ongelmasta)

GILLES DELEUZE

 

 

– Mitä ajattelet ”uusfilosofeista”?

En mitään. Mielestäni heidän ajattelussaan ei ole mitään. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin he etenevät suurten käsitteiden kautta, kuten Lain, Vallan, Herran, Maailman, Kapinan, Uskon jne. Näin he päätyvät groteskeihin sekoituksiin ja hatariin dualismeihin, kuten laki ja kapinallinen tai valta ja enkeli. Samaan aikaan mitä heikompaa ajattelu on sisällöltään, sitä tärkeämmäksi ajattelija muuttuu ja sitä ensisijaisemmaksi lausuva subjekti nousee suhteessa tyhjiin lausumiin (”minä sanon teille järkevänä ja urhoollisena… minä sanon teille Kristuksen sotilaana… minä kadotetun sukupolven edustajana… me, jotka saimme aikaan toukokuun 68… sikäli kun emme enää halua tulla otetuiksi sellaisina… ”) Näiden kahden prosessin kautta he hajottavat kaiken työnteon. Sillä jo jonkin aikaa ihmiset ovat tehneet työtä kaikenlaisilla aloilla välttääkseen nämä vaarat. On pyritty muodostamaan hienovaraisia tai hyvin eriytyneitä käsitteitä, jotta voitaisiin paeta suuria dualismeja. Lisäksi pyritään tuomaan esiin luovat funktiot, jotka eivät enää kulje tekijä-funktion kautta (musiikissa, maalaustaiteessa, audio-visuaalisesti, elokuvassa ja jopa filosofiassa). Tämä massiivinen paluu tekijään tai hyvin turhamaiseen ja täysin tyhjään subjektiin sekä hatariin stereotyyppisiin käsitteisiin on eräänlainen ärsyyntynyt reaktio. Se on samanlainen kuin Habyn reformi: filosofian ohjelman laajamittainen ”keventäminen”.

– Sanotko näin, koska Bernard-Henri Lévy hyökkää voimakkaasti sinua ja Félix Guattaria vastaan kirjassaan Ihmiskasvoinen barbarismi?

Ei, ei, ei. Hän sanoo, että Anti-Oidipuksen ja ”dekadenssin tunkiolla makaavan mädän apologian” (näin hän tosiaankin puhuu), Anti-Oidipuksen ja narkkareiden välillä on perustava suhde. No, tämä saa ainakin narkkarit nauramaan. Hän sanoo myös, että Cerfi [Yhteiskunnallinen tutkimusorganisaatio, jossa mm. Guattari oli mukana] on rasistinen: tämä on suorastaan alhaista. Olen jo pitkään halunnut puhua uusfilosofeista, mutten tiennyt miten. He olisivat heti sanoneet: katsokaa, miten kateellinen hän on menestyksestämme! Heidän ammattinsa on hyökätä, vastata ja vastata vastauksiin. Itse voin tehdä sen vain yhden kerran. En vastaa enää toista kertaa. Omalla kohdallani tilanteen muutti Aubralin ja Delcourtin kirja ”Uusfilosofiaa vastaan” [Francois Aubral & Xavier Delcourt: Contre la nouvelle philosophie, Gallimard 1977]. Aubral ja Delcourt yrittävät tosissaan analysoida tätä ajattelua ja päätyvät täysin koomisiin tuloksiin. He ovat kirjoittaneet hyvän ja piristävän kirjan ja olleet ensimmäisiä, jotka protestoivat. He jopa kohtasivat uusfilosofit televisiossa ”Apostrophes”-keskusteluohjelmassa. Niinpä, vihollisen kieltä käyttääkseni, Jumala ilmoitti minulle, että on seurattava Aubralin ja Delcourtin tietä, että minunkin on löydettävä sama selväjärkinen ja pessimistinen rohkeus.

– Jos heidän ajattelunsa on tyhjää, miten voidaan selittää, että se menestyy niin hyvin ja saa Sollersin kaltaisia kannattajia?

Tähän liittyy monia erilaisia ongelmia. Ensinnäkin Ranskassa on jo pitkään totuttu eräänlaiseen kirjalliseen ”koulujen” malliin. Jo koulu sinänsä on jotain hirveää: siellä on aina paavinsa, manifestinsa, julistuksensa tyyliin ”avant-garde olen minä”, ulossulkemisensa, tuomioistuimensa, poliittiset takinkääntämisensä jne. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että on heittänyt elämänsä hukkaan, jos ainut mitä voi sanoa, on ”olin sen ja sen jäsen”. Tämän vuoksi stalinistit ovat ainoita, jotka voivat antaa stalinismin vastaisia oppitunteja. Mutta olivat koulut sitten miten surkeita tahansa, ei voida väittää, että uusfilosofit olisivat koulu. Heissä on jotain todella uutta, sillä sen sijaan, että he olisivat koulu, he ovat tuoneet Ranskaan kirjallisen tai filosofisen markkinoinnin, jolla on omat päämääränsä:

1. On puhuttava kirjasta ja saatava muut puhumaan siitä ennemmin kuin että kirja itse puhuisi tai että sillä olisi jotain sanottavaa. Ääritapauksessa lehtiartikkeleiden, haastatteluiden, seminaarien ja televisio- sekä radiolähetysten kokonaisuus syrjäyttäisi kirjan kokonaan eikä sen tarvitsisi lainkaan olla olemassa. Tämän vuoksi uusfilosofien toiminta ei sijoitu niinkään heidän kirjoittamiinsa kirjoihin kuin artikkelien hankkimiseen, lehtien ja tv-lähetysten valtaamiseen, haastattelujen sijoittamiseen, tiivistelmien kirjoittamiseen ja Playboyn numeroihin. Tämä on toimintaa, joka tällä tasolla ja näin organisoituna näyttää tekevän filosofian kokonaan mahdottomaksi.

2. Markkinoinnin näkökulmasta samasta kirjasta tai tuotteesta on oltava useampia versioita, jotta kaikille olisi olemassa oma puhdasoppinen, ateistinen, heideggerilainen, vasemmistolainen, keskustalainen, ehkäpä myös chiracilainen tai uusfasistinen tai ”maltillisen vasemmiston” versionsa. Tämän vuoksi roolit on jaettu erilaisten makujen mukaan. Evankelinen tohtori Mabuse on Clavel ; Mabusen kaksi apuria Spöri ja Pesch ovat Jambet ja Lardeau (jotka haluavat ”kovistella”  Nietzscheä). Benoist on juoksupoika, Nestor. Lévy on välillä impressaari, välillä script-girl, välillä iloinen talk-show -isäntä ja välillä DJ. Jean Caun mielestä se on todella mahtavaa; Fabre-Luce on Glucksmannin opetuslapsi ja Bendaa julkaistaan uudelleen, koska hän on niin papillinen. Mikä outo kokoelma.

Sollers oli Ranskassa viimeinen, joka vielä rakensi vanhan mallisen koulukunnan paaveineen, pannoineen ja tuomioistuimineen. Tajuttuaan uuden systeemin hän varmaankin ajatteli, että he ovat oikeassa ja on liittouduttava, että olisi tyhmää olla menemättä mukaan. Hän tuli myöhässä, mutta tajusi kyllä jotain. Sillä ajatus filosofisen kirjan markkinoinnista on todellakin uusi, se on hänelle ”must”. Se, että uusfilosofit palauttavat henkiin tyhjän tekijäfunktion ja että heidän käsitteensä ovat sisällöttömiä ei tarkoita, etteikö heidän ajattelussaan olisi kyse jostain perustavan modernista, maisemaan ja markkinoihin hyvin sulautuvasta analyysista. Tämän vuoksi varmaankin jotkut tuntevat hyväntahtoista uteliaisuutta heidän operaatiotaan kohtaan puhtaan naturalistisesta tai entomologisesta näkökulmasta. Itse olen erilainen, koska näkökulmani on teratologinen: siitä kauhistuminen.

– Jos kyse on markkinoinnista, miksi piti odottaa uusfilosofeja, jotta tällainen ajattelu voisi lyödä itsensä läpi?

Useista syistä, jotka eivät ole meidän tai edes heidän itsensäkään hallinnassa. André Scala analysoi äskettäin käännettä toimittajien ja kirjoittajien, lehden ja kirjan suhteessa. Journalismi on yhdessä radion ja television kanssa tullut yhä selvemmin tietoiseksi omasta mahdollisuudestaan luoda tapahtuma (hallitut vuodot, Watergate, gallupit jne.). Samaan aikaan sen tarvitsee entistä vähemmän viitata ulkopuolisiin tapahtumiin, koska se suurelta osin luo ne itse. Sen ei myöskään tarvitse viitata journalismin ulkopuolisiin analyyseihin, ”intellektuellin” tai ”kirjailijaan”: journalismin oma ajattelu paljastuu autonomiseksi ja riittäväksi. Tämän vuoksi kirjalla on ääritapauksessa vähemmän merkitystä kuin siitä tehdyllä lehtiartikkelilla ja sen johdosta annetulla haastattelulla. Intellektuellien, kirjailijoiden ja jopa taiteilijoiden on siis pakko ryhtyä toimittajiksi, jos he haluavat mukautua normeihin. Kyseessä on uudentyyppinen ajattelu, haastattelu-ajattelu, keskustelu-ajattelu tai minuutti-ajattelu. Voidaan kuvitella lehtiartikkelia käsittelevä kirja eikä enää toisinpäin. Voimasuhteet toimittajien ja intellektuellien välillä ovat muuttuneet täydellisesti. Kaikki alkoi televisiosta ja erikoisnumeroista, joilla haastattelijat pyrkivät kesyttämään halukkaat intellektuellit. Lehti ei enää tarvitse kirjaa. En sano, että tämä muutos, intellektuellin kesyttäminen tai journalisaatio olisi mikään katastrofi. Kyse on tästä: samalla hetkellä kun kirjoitus ja ajattelu pyrkivät hylkäämään tekijä-funktion ja kun luominen ei enää kulkenut tekijä-funktion kautta, se löysi uuden kodin radiosta, televisiosta ja journalismista. Toimittajista tuli uusia tekijöitä ja he ohittivat ne kirjailijat, jotka edelleen halusivat olla tekijöitä tai sitten näistäkin tuli toimittajia. Funktio, joka oli jossain määrin joutunut epäluulon alaiseksi, löysi uuden nuoruuden ja uuden sovinnaisuuden vaihtamalla kohdetta. Juuri tämä teki mahdolliseksi intellektuellien markkinointiyritykset. Onko televisiolla, radiolla tai lehdillä tänä päivänä muita mahdollisia käyttötarkoituksia? Varmastikin, mutta se ei uusfilosofeja kiinnosta. Puhun siitä lisää kohta.

Heidän ajattelunsa menestykselle on toinenkin syy. Olemme jo pitkään eläneet vaalien aikaa. Vaalit eivät ole paikallinen asia tai jokin tietty päivämäärä. Ne muodostavat kehikon, joka vaikuttaa jatkuvasti tapaamme ymmärtää ja jopa havaita. Kaikki tapahtumat ja ongelmat palautetaan tälle vääristyneelle asteikolle. Vaalien nykyiset olosuhteet johtavat siihen, että normaalina pidetty paskanpuhumisen määrä kasvaa. Tälle asteikolle uusfilosofit ovat alusta asti sijoittaneet itsensä. Sillä, että toiset heistä olivat heti vasemmiston yhdistymistä vastaan ja toiset halusivat tarjota Mitterandille vielä yhden aivohautomon, ei ole mitään merkitystä. Nämä kaksi suuntausta yhdistyivät vasemmiston vastaisuudessaan, mutta ennen kaikkea ne yhdistyivät jo heidän ensimmäisissä kirjoissaan läsnä olleen teeman ympärille, joka oli viha vuoden 1968 tapahtumia kohtaan. Kilpailtiin siitä, kuka eniten väheksyisi toukokuuta 68. Heidän lausuva subjektinsa rakentuu tämän vihan pohjalta: ”Koska olimme läsnä toukokuussa 68 (olitteko tosiaan?), voimme sanoa, että se oli typerää emmekä enää tee sellaista.” Heillä ei ole myytävänään muuta kuin viha vuotta 1968 kohtaan. Juuri tässä mielessä he sopivat täydellisesti vaalien kehikkoon, oli heidän suhteensa vaaleihin sitten mikä tahansa. Kaikki suodatetaan tämän kautta, marxismi, maolaisuus, sosialismi ja niin edelleen – eikä sen vuoksi, että todellisissa taisteluissa olisi noussut esiin uusia vihollisia, uusia ongelmia tai uusia toimintatapoja, vaan koska Vallankumous on voitava julistaa mahdottomaksi aina ja kaikkialla. Tämän vuoksi kaikki käsitteet, jotka olivat alkaneet toimia hyvin eriytyneillä tavoilla (vallat, vastarinnat, halut, jopa ”rahvas”), yleistetään uudelleen ja yhtenäistetään vallan, lain tai Valtion järjettömän ykseyden alle. Tämän vuoksi myös ajatteleva Subjekti palaa näyttämölle. Ainut vallankumouksen mahdollisuus on uusfilosofeille ajattelijan puhdas teko, jossa tämä ajattelee vallankumouksen mahdottomaksi.

Minua kuvottaa erityisesti se, että uusfilosofit tekevät martyrologiaa: Gulag ja historian uhrit. He elävät raadoista. He ovat löytäneet todistaja-funktion, joka sopii täydellisesti yhteen tekijä-funktion ja ajattelija-funktion kanssa (ks. Playboyn numeroa ”me olemme todistajia…”). Mutta uhreja ei olisi koskaan ollut, jos he olisivat ajatelleet tai puhuneet näin. Uhrien on täytynyt ajatella ja elää aivan toisella tavalla antaakseen aineistoa niille, jotka itkevät, ajattelevat ja pitävät oppitunteja heidän nimissään. Ne, jotka asettavat elämänsä alttiiksi, ajattelevat yleisesti ottaen elämää eivätkä kuolemaa, katkeruutta tai kuolettavaa turhamaisuutta. Vallankumoukselliset pikemminkin nauttivat elämästä. Ketään ei ole koskaan pantu vankilaan voimattomuuden ja pessimismin vuoksi, päinvastoin. Uusfilosofien näkökulmasta uhrit joutuivat huijatuiksi, koska he eivät vielä tajunneet sitä, minkä uusfilosofit tajuavat. Jos kuuluisin järjestöön, tekisin valituksen uusfilosofeista, jotka halveksivat Gulagin asukkeja hiukkasen liikaa.

–  Kun kritisoit markkinointia, puolustatko samalla vanhaa käsitystä kirjasta tai entisen tyyppisiä kouluja ?

Ei, ei, ei. Ei ole mitään tarvetta valinnalle joko markkinoinnin tai vanhan tyylin välillä. Ne ovat valheellisia vaihtoehtoja. Nyt tapahtuvat kiinnostavat asiat karkaavat näiltä vaihtoehdoilta. Katsokaa, miten muusikot työskentelevät, miten tieteiden alueella työskennellään, miten eräät maalarit pyrkivät työskentelemään tai miten maantieteilijät organisoivat työtään (esim. Hérodote-lehti). Ensimmäinen piirre ovat kohtaamiset. En tarkoita mitään seminaareja tai väittelyitä vaan sitä, että yhdellä alueella työskenneltäessä tavataan ihmisiä, jotka työskentelevät aivan toisella alueella – aivan kuin ratkaisu tulisi aina jostain ulkopuolelta. Kyse ei ole vertailuista tai intellektuaalisista analogioista, vaan todellisista risteämisistä, leikkaavista linjoista. Esimerkiksi (tämä esimerkki on tärkeä, koska uusfilosofit puhuvat paljon filosofian historiasta) André Robinet on uudistanut filosofian historiaa tietokoneiden avulla ja niinpä hän kohtaa väistämättä Xenakiksen. Se, että matemaatikot voivat kehittää tai muokata ongelmaa, joka on luonteeltaan aivan toisenlainen, ei tarkoita, että ongelman ratkaisu olisi matemaattinen, vaan että sen osana on matemaattinen sarja, joka liittyy muiden sarjojen yhteyteen. Uusfilosofien tapa käsitellä ”Tiedettä” on kauhistuttava. Muusikoiden, maalareiden tai tutkijoiden kohtaaminen oman työnsä kanssa on tällä hetkellä ainut yhdistelmä, joka ei palaudu vanhoihin kouluihin tai uusmarkkinointiin. Tällaiset ainutkertaiset pisteet muodostavat luomisen tilat, tekijä-funktiosta riippumattomat ja siitä irrotetut luovat toiminnot. Eikä tämä tarkoita pelkästään eri alojen risteytymisiä, vaan jokainen ala, jokainen alan murunen, oli kuinka pieni tahansa, muodostuu jo näistä risteämisistä. Filosofien pitäisi voida tulla mistä tahansa: ei siinä mielessä, että filosofia olisi riippuvainen joka puolella olevasta kansanviisaudesta, vaan koska jokainen kohtaaminen tuottaa uusia sommitelmia samaan aikaan kun se luo uusia käyttötapoja – kuten villit muusikot tai piraattiradiot. Niinpä joka kerran, kun luovat toiminnot hylkäävät tekijä-funktion, nähdään sen pakenevan ”mainonnan” uuteen sovinnaisuuteen.

Kyse on koko joukosta enemmän tai vähemmän näkyviä taisteluja: elokuva, radio ja televisio ovat mahdollisuuksia luoville funktioille, jotka ovat hylänneet Tekijän; mutta näiden välineiden sovinnainen käyttö antaa tekijä-funktiolle mahdollisuuden koota itsensä uudelleen. Suuret tuotantoyhtiöt ovat alkaneet suosia ”auteur-elokuvaa” , niinpä Jean-Luc Godardilla on mahdollisuus viedä jotain luovaa televisioon. Mutta vahvalla televisio-organisaatiolla on itsellään tekijä-funktioita, joilla se rajoittaa luomista. Kun kirjallisuus, musiikki jne. valloittavat uusia luovuuden alueita, tekijä-funktio rakentaa itsensä uudelleen lehdistössä, joka tukahduttaa omat luovat toimintonsa ja samalla kirjallisuuden. Palaamme uusfilosofeihin: he ovat pystyttäneet tukehduttavan huoneen sinne, missä ilma oli alkanut edes hiukan kiertää. He ovat kaiken politiikan ja kokeilun negaatio. Lyhyesti sanottuna se, mistä heitä moitin, on eräänlainen likainen työ: heidän työnsä liittyy lehdistön ja kirjan uuteen, mutta täysin reaktionaariseen suhteeseen. Se on kyllä uutta, mutta äärimmäisen sovinnaista. Uusfilosofit eivät sinänsä ole tärkeitä. Vaikka he katoaisivat huomenna, heidän markkinointiyrityksensä toistetaan uudelleen ja uudelleen. He edustavat kaiken ajattelun alistamista medioille; samalla ajattelu antaa medioille varoituksen ja älyllistä rauhaa, jotta ne voivat tukahduttaa luomisyritykset, jotka voisivat saada ne itsessään liikkeelle. Mitä enemmän joutavia väittelyitä televisiossa ja pieniä narsistisia auteur-elokuvia, sitä vähemmän mahdollisuuksia luomiseen televisiossa ja muualla. Uudet voimasuhteet huomioon ottaen ehdottaisin intellektuelleille eräänlaista peruskirjaa heidän nykyisessä suhteessaan mediaan: kieltäytykää, esittäkää vaatimuksia, ruvetkaa tuottajiksi sen sijaan, että olisitte tekijöitä, joilla on jäljellä enää palvelijan julkeus tai hovinarrin nauru. Beckett ja Godard onnistuivat luomaan hyvin erilaisilla tavoilla: elokuvassa, audio-visuaalisuudessa, musiikissa, tieteissä, kirjoissa jne. on paljon mahdollisuuksia luomiseen. Mutta uusfilosofia on todellinen infektio, joka yrittää estää kaiken. Mitään elävää ei heidän käsistään synny, mutta he ovat täyttäneet tehtävänsä, jos saavat pitää näyttämöä hallussaan riittävän pitkään jonkin luovan kuolettamiseksi.

Teksti on päivätty 5.6.1977 ja julkaistu Minuit-lehden numeron 24 (toukokuu 1977) liitteenä. Sitä jaettiin ilmaiseksi kirjakaupoissa, joissa myytiin uusfilosofien teoksia.

Suomentanut Antti Paakkari.

Antropologia ja teoria instituutioista

Paolo Virno

(kirjasta E così via, all’infinito. Logica e antropologia, Bollati Boringhieri 2010)

Suom. JV
Esipuhe EV & JV

Esipuhe

Eduskuntavaalien jälkeen ilmestyneessä Voima-lehdessä silmiinpistävintä oli useiden kirjoittajien enemmän tai vähemmän suoraan lausuma ihmetys siitä, että vaaleissa ”hyvä” ei voittanut, tai: miksi ”me”, vaikka olemme ”hyviä”, emme voittaneet? Hieman samaan tapaan Anni Sinnemäki päätyi puhumaan vihreiden edustamista ”arvoista”, niiden tappiosta ja ”viestin” läpi saamisen vaikeuksista. Lyhyesti: me olemme hyviä, haluamme hyvää, koska ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja hyvän toteutumisen esteenä ovat joko viestinkulun esteet (virheellinen informaatio) tai hyvän toteutumista estävät ihmistä alistavat rakenteet. Tämä anarkistivirkamiehen moraalivasemmistolaisuus on se maaperä, josta vaihtoehtoliikkeidemme syvään juurtunut antikommunismi versoo yhä uudestaan. Luettuani mainittua Voima-lehteä mieleeni tuli oheinen Paolo Virnon teksti, joka täsmentää mielestäni hyvin sekä sitä, mikä on kommunistien suhde luontojaan ”hyväksi” ymmärrettyyn ihmiseen yhtälailla kuin tämän luontojaan ”pahaksi” ymmärrettyyn toveriin.

Niin Vasemmiston kuin Vihreiden politiikan lähtökohtana on vaikuttanut – teollisen työväenluokan hajoamisesta lähtien – olevan henkilökohtainen moraali: ”me olemme hyviä ihmisiä”. Hajonneen ”hyvän luokan” tilalle on tullut ”hyvä yksilö”. Ja vaikka kokoomuslaiset ajaisivat kännissä, polttaisivat pilveä, jäisivät kiinni näpistelystä ja ahdistelevat naisia, hyvät eivät sorru mihinkään ”paheisiin”. Eräs kammottavimmista poliittisen moralismin osoituksista viime vuosina oli Vasemmistoliiton eurovaalien aikana lanseeraama ”testaa vasemmistolaisuutesi” –nettikampanja, jossa arvioitiin vastaako äänestäjän henkilökohtainen moraali ”vasemmistolaisia arvoja”, eli onko äänestäjä siis tarpeeksi hyveellinen kelvatakseen vasemmiston äänestäjäksi. Tässä moralismin vimmassa maahanmuuttajien piekseminen ja se, ostatko alaikäiselle lapsellesi viinaa viikonloppuna, nivottiin yhteen ilman sen kummempia erotteluja.

Moralismi ei kuitenkaan rajoitu politiikan ja moraalin sekoittamiseen ja politiikan muuntamiseen henkilökohtaiseksi moraaliksi eikä kyse ole pelkästä anarkistisesta käpertymisestä itseen ja oman tilan puolustamisesta pahassa globalisoituvassa maailmassa. Kyse on laajemmasta kyvyttömyydestä analysoida politiikkaa instituutioiden tuottamisen ja sitä kautta myös etiikan tai ”ihmisluonnon” historiallisen määrittymisen tasolla.

Toisin sanoen: kommunistisesta näkökulmasta ihmisellä ei ole annettua ja moraalisesti arvotettua luontoa. Ihminen ei siis ole luontojaan hyvä – kuten vasemmisto ja anarkismi ajattelevat, vaan ”vaarallisen epävakaa”, kuten Virno tekstissään muotoilee. Kuitenkaan tätä ”epävakautta” ei voida eikä tule pyrkiä pitämään kurissa valtion väkivaltamonopolin avulla – kuten ajattelee oikeisto, joka korostaa ihmisen luontaista pahuutta (tai ”syntisyyttä”). Niinpä olisi kyettävä ymmärtämään sitä, miten poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten instituutioiden historialliset muutokset vaikuttavat ”ihmiseläimen vaaralliseen epävakauteen” ja sen yhteiskunnallisiin ohjauksen tai purkautumisen muotoihin?

Kysymys instituutioista asetetaan yleensä dialektisen tai manikealaisen kaksijakoisen kaavan mukaan: joko olemassa olevat instituutiot ovat hyvän välineitä, niihin uskotaan ja luotetaan – näin tekee vasemmisto. Tai sitten halutaan eroon kaikista instituutioista, kuten anarkistit. Kummassakaan tapauksessa instituutioita ei tarkastella historiallisina, muuttuvina. Näin kysymys valtiosta palautuu kysymykseen valtion käyttämisestä, miten se saadaan palvelemaan ”hyvää” sen sijaan, että tarkasteltaisiin miten sen instituutiot nykyisin todella toimivat ja millaisia vaikutuksia ne tuottavat yhteiskuntaan.

Kun valtion käyttäminen ”hyvän välineenä” ei sitten näytä onnistuvan, kun eduskuntavaalit kerta toisensa jälkeen tuottavat pettymyksen ja valtiota hallitsee vuodesta toiseen yhä suurempi paha, vetäydytään omaan moraaliseen närkästykseen. ”Miten ihmeessä nuo pahat ihmiset saattavat kerta toisensa jälkeen voittaa? Miten he onnistuvat turmelemaan, viekoittelemaan ihmisen pahaan?”

Moralistisen närkästyksen kääntöpuoli taas on fasinoituminen oikeiston poliittisista instituutioista ja pyrkimys kaapata ne. ”Jos persut onnistuvat viekoittelemaan ihmisen pahaan, miksi me emme voisi samoilla keinoilla viekoitella heitä hyvään?”

Hyvät ihmiset vaikuttavat olevan samassa tilanteessa kuin Spinoza Teologis-poliittisessa traktaatissaan (Tractatus theologico-politicus) sanoo Aatamin olevan jouduttuaan karkotetuksi Paratiisin puutarhasta: koska Aatami ei ymmärrä luonnollisten syiden todellista järjestystä, hän turvautuu moraalisiin arvostelmiin. Todellisuudessa omena, jonka hän on syönyt, on ainoastaan myrkyllinen, se tuhoaa hänet, koska se ei sovi yhteen hänen oman ruumiinsa kanssa. Koska Aatami ei ymmärrä kausaalisia lakeja, hän kuitenkin luulee, että Jumalan antama kehoitus olla syömättä omenaa on luonteeltaan moraalinen kielto. Näin vaikuttaa toimivan myös nykyvasemmisto, joka näkee kannatuksensa laskun syynä vain ihmisten moraalisen rappion sen sijaan, että se pyrkisi tarkastelemaan niitä materiaalisia muutoksia, joita kapitalistinen tuotantotapa ja sen poliittiset instituutiot ovat kokeneet viime vuosikymmeninä.

Mitä sitten vasemmistomme ”olisi tehtävä” kyetäkseen toimimaan syiden järjestyksessä eikä enää pelkästään vaikutusten alueella?

Sen olisi, mielestäni hyvin yksinkertaisesti, kyettävä tarkastelemaan poliittisia instituutioita ”ulkoa päin”, tarkastelemaan niiden vaikutuksia konkreettisten voimasuhteiden ja ihmisten jokapäiväiseen elämään kohdistuvien vaikutusten eikä instituutioiden itse ääneen lausumien retoristen julistusten tasolla. Miten valtio ihmisten liikkumista kontrolloimalla luo työmarkkinoille oikeudetonta työvoimaa? Miten valtion luomat ”kannustimet” työttömyys- ja sosiaaliturvassa (eli niiden vastikkeellisuuden lisääminen) pakottavat ihmisiä palkkatyön piiriin? Miten poliisin valtaa kasvatetaan ja pikkurikoksista annettavia tuomioita kovennetaan, jotta toimeentuloa ei olisi mahdollista etsiä prekaarien työmarkkinoiden ”kaidan polun” ulkopuolelta?

Subjektiivisella tasolla kansallisvaltio ja sen instituutiot näyttävät kykenevän tuottamaan ainoastaan käpertymistä sisään päin, takertumista todellisuuspohjansa menettäneisiin identiteetteihin, katkeruutta ja nostalgiaa, joka hahmottuu äärioikeiston kannatuksessa ja nousee esiin rasismissa. Koska kansallisvaltio ja kansalliset identiteetit ovat täysin voimattomia globaalien finanssimarkkinoiden edessä, ne voivat korkeintaan pystyttää seinän, johon tappion koittaessa hakataan pehmenneitä päitä.

Ja koska vasemmisto omaksuu teoriansa valtiosta suoraan porvaristolta tai jopa aristokratialta, koska se käsittelee valtiota joko Leviathanina tai hyisenä hirviönä, joka pitää väkivalloin aisoissa ihmisen pahan luonnon tai sitten ”hyvinvointivaltiona”, joka kykenee kääntämään pahan luonnon hyväksi, se ei kykene analysoimaan valtion instituutioiden toimintaa globaalin kapitalismin jokapäiväisessä todellisuudessa.

Millaisia sitten olisivat instituutiot, jotka eivät toisin kuin nykyiset kansallisvaltiot tuota pelkästään kielteisiä, surun affekteja, takertumista ja tarrautumista menneeseen ja kaunamielisiä kännisiä ekstaaseja aina viidentoista vuoden välein, kun voitetaan jääkiekon maailmanmestaruus? Tai kuten Virno kysyy: ”Minkälaisia instituutioita voi olla valtioapparaatin ulkopuolella?” Ja edelleen sitten: ”kuinka jarruttaa ihmiseläimen tasapainottomuutta ja vaarallisuutta siellä missä ei voida nojata enää toistuvaan väkivaltaiseen pakottamiseen kulloinkin voimassa olevien sääntöjen soveltamisessa?”

Virnon mukaan tästä antaa viitteitä juutalaisen kansan eksodus, pako Egyptistä, joka on olennainen, koska siellä hahmottuvat uuden itsehallinnon muodot joutuvat kohtaamaan kansan ”napinan”, kaipuun vanhaa sorronalaisuutta kohtaan, kunnioituksen tovereita kohtaan kääntymisen vihaksi, ”aggressiivisuuden koko kirjon”. Virnon mukaan ”eksoduksen tarina muodostaa kenties kaikkein arvovaltaisimman teologis-poliittisen mallin valtion ylittämisestä. Koska se avaa mahdollisuuden uhata Faaraolle kuulunutta päätöksen monopolia keskinäisriippuvaisen vetäytymisen kautta; myös koska se, antaessaan suuren korostuksen ”napinalle”, sulkee pois sen, että vetäytymisen perustana olisi ihmiseläimen luonnollinen lempeys.”.

Mitä ovat eksoduksen aikana autiomaassa kehittyvät itsehallinnon muodot ja millainen on olosuhteiltaan tuo ei-kenenkään maa?

Edellä mainitussa Teologis-poliittisessa traktaatissaan Spinoza korostaa, että juuri eksodus loi edellytykset sille, että juutalaisista tuli Jumalan valittu kansa. Juutalaisten erityinen onni ei siis johtunut siitä, että pakanat olisivat olleet jollain tapaa alempiarvoisia, moraalittomampia tai kunniattomampia, vaan se johtui pelkästään siitä, miten juutalaiset rakensivat valtionsa ja siitä, että he kykenivät pakenemaan ”poliittisia vaaroja”. Spinozan omin sanoin hänen tarkoituksensa oli ”osoittaa, ettei juutalaisten valinta liittynyt mihinkään muuhun kuin ajalliseen fyysiseen onnellisuuteen ja vapauteen, toisin sanoen itsehallintoon ja siihen, miten ja millä keinoin he hankkivat sellaisen itselleen”.

Toisin sanoen mikään ylimaallinen hyve tai pakanoiden pahe, siis henkilökohtainen moraali, mikään jumalallinen taivaasta pudonnut päätös tai kuten nykyisin sanottaisiin ”poliittinen tahto” ei ratkaissut sitä, miksi juutalaisista tuli muita kansoja onnellisempia. Muillakin kansoilla oli profeettoja ja he kykenivät innovaatioihin. Juutalaisista tuli ”valittu kansa” ainoastaan yhteiskunnallisen tai sosiaalisen organisaation vuoksi, sen vuoksi että heillä oli rohkeutta vetäytyä faaraon raunioituneista poliittisista instituutioista autiomaahan rakentamaan omia instituutioitaan.

Spinoza siis maallistaa radikaalilla tavalla kokonaan ”valitun kansan” merkityksen. Enää valituksi kansaksi tuleminen ei perustu suvereenin Jumalan päätökseen ex nihilo, eikä se siksi merkitse ennen kaikkea rajojen vetämistä, ”oman” leikkaamista irti toisesta. Politiikka ei siis lähde liikkeelle vihollisen nimeämistä koskevasta päätöksestä vaan vapaan maan rakentamista ja pakenemista pois olosuhteista, joissa ei ole mahdollista elää halutulla tavalla. Valituksi kansaksi tuleminen merkitsee uudenlaisen, vapaiden ja aidosti (tai kuten Spinoza sanoisi ”absoluuttisesti”) demokraattisten instituutioiden luomista.

Spinozan mukaan tämä radikaalisti maallinen tapa ymmärtää valittu kansa nousee esiin myös Paavalilla, jonka mukaan ”Jumala on kaikkien kansojen jumala”. Olennaista on ainoastaan se, miten kansat rakentavat yhteiskunnallisen organisaationsa tai instituutiot. Myös Virno nostaa omassa kirjoituksessaan esiin Paavalin katekhonin käsitteen. Katekhon on voima, joka lykkää tai viivyttää ”pahaa”, ja siten estää apokalypsin, maailmanlopun toteutumista. Virnolle katekhonilla on kuitenkin hyvin toisenlainen merkitys kuin konservatiivisessa valtion väkivallan legitimoinnin traditiossa:

”Sen sijaan, että se olisi suvereenisuuden teorian sisäinen tukirakenne, kuten Schmitt ja kumppanit toivovat, ajatus voimasta, joka pidättelee niin sanottua ”pahaa”, voimatta kuitenkaan karkottaa sitä (koska sen karkottaminen vastaisi maailmaloppua, tai pikemminkin , ”maailman avautumisen” surkastumista), se pikemminkin sopii hyvin eksoduksen antimonopolistiseen politiikkaan.”

Millaisia institutionaalisia muotoja tämä ”pahaa pidättelevä voima” sitten voi saada?

Nykyvasemmistolle, joka takertuu uppoavaan valtiolaivaan vaikka onkin toiminut siinä pelkkänä matruusina tai ehkä korkeintaan kokkina kapteenin sijaan, tarkoittaa katekhon – siis pahan lykkääminen – ainoastaan oikeistolaisten annetun pahan luonnon ”viivyttämistä” menemällä porvarihallitukseen, jotta ”saataisiin edes läpi joitakin omia meille tärkeitä teemoja ja estettyä pahimmat leikkaukset”. Virno sen sijaan asettaa kysymyksen: mitä olisivat uudet poliittiset instituutiot, jotka eivät pyri tukahduttamaan ”ihmiseläimen vaarallista epävakautta” väkivalloin vaan organisoimaan sitä säilyttäen avoimuuden muuttuvalle ja rajattomalle maailmalle?

Virnolle yksi keskeinen työkalu on vanha antropologinen rituaalin käsite: rituaali tai riitti luo järjestystä maailmaan, mutta ei kivetä tai jähmetä sitä. Hieman samalla tavoin Giuseppe Cocco kirjassaan MundoBraz pyrkii löytämään Eduardo Viveiros de Castron tutkimusten pohjalta Amazonin intiaanien kosmologiasta käsitteitä uusien instituutioiden analyysille. Coccon mukaan maailman ”brasilianisoitumisen”, tuloerojen kasvun ja olemassa olevien poliittisten instituutioiden kriisin ohella on nimittäin tapahtumassa maailman Brasiliaksi-tuleminen: faveloissa ja Amazoniassa syntyy uusia ei-valtiollisten instituutioiden luonnoksia, jotka voivat toimia esimerkkeinä tulevaisuuden organisaatiomuodoille. Miten siis elää, miten rakentaa asumuksia ja suunnitella kaupunkeja, kun valtion korruptoituneet elimet eivät siihen enää kykene?

Ehkä Helsingissäkin kaupungin ensimmäisiä faveloita rakentavat romanisiirtolaiset voisivat empatian ja säälin kohteina toimimisen sijaan toimia esimerkkeinä siitä, miten ”lähdetään autiomaahan” ja selviydytään alati prekarisoituvilla työmarkkinoilla, ilman yhä syvempään krisiin ajautuvien kansallisvaltion instituutioiden turvaa, niiden jatkuvasti laajenevissa raoissa ja huokosissa. Tietenkin myös paossa tarvitaan instituutioita, tukirakenteita ja infrastruktuureja, mutta niidenkään luomisessa ei näytä tälläkään hetkellä olevan suurta apua olemassa olevista poliittisista instituutioista, joiden edustajat keskittyvät lähinnä virkamatkoilla ryypiskelyyn. Pikemminkin uusia ”toimivia” instituutioita näyttävät olevan kykenemässä rakentamaan romanit itse, yhdessä Satamassa tai Helsingin kaduilla kohtaamiensa prekaarien nomadien kanssa.

Uusien instituutioiden rakentamiseen on siis käytävä itse, nojautuen vanhojen instituutioiden sijaan ainoastaan pakomatkalla kohdattujen toverien tukeen ja matkan aikana tapahtuvien virheiden ja sekaannusten tuottamaan kokemukseen. Kuten Felix Guattari hieman ennen kuolemaansa Sao Paolossa pitämässään esitelmässä totesi:

“Pohjimmiltaan nykypäivän militanteilta ei odoteta sitä, että he sanovat oikeat asiat, että he lukevat ääneen “oikeaa ohjelmaa” vaan että he työskentelevät uusien yhteisten palvelujen luomiseksi: yhteiskunnallisen demokratian palvelut, kuten suoran demokratian “kollektiivit”, solidaarisuuspalvelut, kulttuuri. Ei voida odottaa kapitalististen yhteiskuntien työskentelevän yhteiskunnallisen kudoksen yhdistämiseksi. Tällä alueella ei voida vaatia mitään, kaikki on tehtävä itse.”

Kirjallisuus:

Cocco, Giuseppe: MundoBraz. O devir-mundo do Brasil e o devir-Brasil do mundo, Editora Record, Rio de Janeiro/Sao Paulo, 2009.
Guattari, Felix: ”Ecologie et mouvement ouvrier”, esitelmä Sao Paulossa
huhtikuussa 1992.
Spinoza, Benedictus de: Trattato teologico-politico. Testo latino a fronte, Bompiani, Roma, 2001.

Libyan finanssisota

ANDREA FUMAGALLI

Kun lukee taloudellisia ja poliittisia huomioita italialaisista tai kansainvälisistä lehdistä, kaikkialla viitataan aina Libyan strategiseen rooliin öljyn tuotannossa ja viennissä. Öljy on yksi avaintekijä, kun analysoidaan ja kommentoidaan joko kriittisesti tai hyväksyen länsimaiden interventiota Libyaan. Sitä, että öljyn, ei pelkästään lähteiden vaan myös virtojen kontrolli on tässä merkittävää, ei voida kieltää. On myös kiinnostavaa huomata, että länsimaat ovat suhtautuneet täysin välinpitämättömästi Bahrainissa syntyneisiin kapinoihin ja pyytäneet Saudi-Arabiaa kontrolloimaan (ja tukahduttamaan, kuten Jemenissä) niitä. Kuten Financial Times muistutti 25.2., Bahrainin kautta kulkee jopa 18 % Saudi-Arabian tuottamasta öljystä. Tällaisen virran saaminen käsiinsä (vaikka se onkin jo osin saudien ja amerikkalaisten kontrollissa) merkitsee, että voidaan säädellä öljyn vientiä Etelä- ja Itä-Aasian markkinoille (Kindia) ja tiedetään kyllä, että öljyriippuvuus on yksi niistä keskeisistä pullonkauloista, joiden kautta voidaan säädellä Kiinan taloutta (Irakin ja Afganistanin sodilla on ennen kaikkea tämä strateginen tavoite). Kuitenkaan ei vaikuta siltä, että ”Lännen imperiumin” keskeiset maat haluaisivat käyttää alueella syntynyttä epävakautta hyväkseen kaapatakseen käyttöönsä ja kehittääkseen tuota geoekonomista asetta, joka varmasti olisi käyttökelpoinen USA:n ja Kiinan välisessä kilpailussa.

Sen sijaan kaksipäisen Imperiumin länsimainen pää on, ilman mitään välittömästi ymmärrettävissä olevaa logiikkaa, ryhtynyt vimmaisesti pommittamaan Gaddafin Libyaa vain kuusi tuntia YK:n päätöslauselman jälkeen. Kuten Christian Marazzi muistuttaa 28.2. ilmestyneessä (suomeksi revalvaatio.org –sivustolla julkaistussa artikkelissaan) ”Maghreb ja finanssimarkkinat: tartunnan logiikka”, ”jos pitää paikkansa, että jo 60 % Libyan tuotannosta on pysähtynyt – mikä vastaa 1,1 % menetystä maailman öljyn tarjonnassa – Saudi-Arabia voi helposti korvata tämän kokoisen menetyksen.” Toisin sanoen Libyan tuotannolla on varsin pieni merkitys öljymarkkinoilla, jotka viimeisten 30 vuoden aikana ovat voimakkaasti globaalistuneet ja joilla on tapahtunut Opecin merkityksen voimakas väheneminen (nykyisin Venäjä on maailman suurin öljyntuottaja).

Jos öljyllä olisi vieläkin absoluuttisen strateginen rooli, olisi lännen kannalta ollut järkevämpää hyökätä Bahrainiin (tai tukea Saudi-Arabiaa sen tukahduttamistoimissa) pikemminkin kuin Libyaan. Viikkoa Japanin maanjäristyksen ja ydintragedian jälkeen pääkohteeksi on kuitenkin tullut Libya, jota ei aluksi lainkaan edes otettu huomioon, kun kapinan ensimmäiset liekit alueella syttyivät.

Väitän, että länsimaiden ryhmittymän inverventio Libyaan ei johtunut vain öljyn hallintaan liittyvistä syistä vaan ennen kaikkea muista tekijöistä, jotka liittyvät ennen kaikkea finanssimarkkinoihin.

Toisin kuin muut alueen maat, Gaddafin Libya ei ole suljettu talous vaan vahvasti globaalistunut ennen kaikkea finanssitaloudellisten virtojen ja finanssimarkkinoille osallistumisen mielessä. Voitaisiin tehdä pitkä ja uuvuttava, loputtomia sivuja pitkä luettelo, jos haluttaisiin listata kaikki – Gaddafin suorassa komennossa olevien – Libyan keskuspankin ja Libyan Investment Authorityn (LIA) omistukset finanssimarkkinoilla. Mainitaan kuitenkin lyhyesti vain muutamia: Italiassa Libya omistaa 7,58 % Unicreditosta (käyvältä arvoltaan noin 351 miljoonaa euroa), 14,79 % Retelitistä (13,7 miljoonaa euroa) 2 % Finmeccanicasta (noin 2,2 miljardia euroa), 1,1 % Eni.stä, 2,5 % Tamoilista (yhdessä Saksan ja Sveitsin kanssa). Isossa-Britanniassa sillä on merkittäviä osuuksia hedge fund Capital Partnersissa, 3 % kustannualan Pearsonissa (320 miljoonaa euroa), 14 % kiinteistöalan Cornhillista. Espanjassa Gaddafi on investoinut laajasti kiinteistöalalle (esimerkiksi Magerit Life-projekti Marbellassa).

Hollannissa Libya omistaa 100 % öljysektorin yritys Oilinvestista, joka on Tamoilin ohella maan suurin. Myös Luxemburgissa erityisesti pankkisektorilla on löydettävissä libyalaisomistuksia, kun taas Kanadassa ja Venäjällä omistukset ovat suuntautuneet öljyyn (Verenex) ja alumiiniin (1,43% Rusalista).

Jos lasketaan yhteen Libyan hallinnon eri omistukset finanssimarkkinoilla, saadaan niin suuri summa, että jos se vedettäisiin pois markkinoilta ja muutettaisiin välittömästi likvidiksi rahaksi, tuloksena olisi niin voimakas negatiivinen vaikutus pörssilistauksiin, että se vastaisi Lehmann Brothersin kaatumista syyskuussa 2008. Ja juuri riski, että näin valtava finanssipääoman summa voidaan ”vetää pois” markkinoilta, pakottaa länsimaat hyökkäämään Libyaan, jotta näin ei tapahtuisi. Kapinan alkuvaiheessa finanssitalouden vakauden ylläpitäminen, jonka Gaddafi takasi, oli niskan päällä: sydämessään monet finanssiyritykset toivoivat että Gaddafi voittaa. Italiassa hallituksen suhtautumista määrittivät myös lukuisat italialaisten yritysten tuottoisat liiketoimet Libyan maaperällä, erityisesti infrastruktuurien rakentamisessa (Impregilo etunenässä). Tilanteen pahentuessa epävakauden kasvu ja Kyrenaikan kapinallisten voiton uhka, mahdollisuus että taistelevat joukot, ennen kaikkea Benghasin kapinalliset voisivat päästä käsiksi Gaddafin ”finansseihin” ja pyrkiä muuttamaan ne likvidiksi rahaksi rahoittaakseen sotaa ja maan uudelleenrakentamista kävi yhä selkeämmäksi.

Itse asiassa länsimaiden intervention tarkoituksena on yhtäältä hankkiutua eroon Gaddafin kaltaisesta taloudellisesta kumppanista, joka on luotettava, mutta itsenäinen ja vaikeasti manipuloitavissa oleva. Toisaalta pyrkimyksenä on varmistaa etukäteen mahdollisen Libyan omistusten jäädyttämisen hallinta, jotta voidaan estää niiden myynti, joka voisi vaikuttaa lamauttavasti finanssimarkkinoihin, jotka ovat vasta hädin tuskin toipumassa kriisistään ja jotka Japanin tapahtumien myötä ovat jälleen osoittaneet epävakautensa.

Humanitaarisen sodan valepukuun on siis verhottu jotain, mikä todellisuudessa on finanssisota.

Toinen kirje tunisialaiselle ystävälle

TONI NEGRI

Rakas A.,

otit yhteyttä sen jälkeen, kun kansainvälinen liittouma alkoi pommittaa Libyaa ”ihmisoikeuksien” nimissä. Miten halpamaista, naamioitua murhaamista. Huomautat aivan oikein: vastavallankumous on alkanut. Libya on arabien vallankumouksen heikko, sumea kohta – juuri sinne voitiin siis ensimmäisenä hyökätä ja laittaa yleinen järjestyksen palauttaminen Raisin hölmöilyjen syyksi. Kaikki ovat nyt yhtä mieltä siitä, että mikä tahansa keino on hyväksyttävä, kun taistellaan tyrannia vastaan… Gaddafi on varmasti tyranni – lisäät – ja muut, kuten Sark, Cameron, Berlusca ja – dulcis in fondo – Obama eivät ehkä ole tyranneja mutta heitä liikuttaa yksi ainoa tahto: kontrolloida, siis pitää kurissa ja/tai neutralisoida arabien vallankumous. Interventio Libyaa vastaan muodostaa juridisen ennakkotapauksen, se on timantin kärki hallinnan keinovalikoimassa, joka esitetään ”moraalisena asioihin puuttumisena” ja Kyrenaikan kapinan puolustamisena – se ei siis ole imperialistinen tai uuskolonialistinen interventio vaan demokraattinen ja veljellinen, se huomioi ihmisoikeudet. Olemme aiemmin kutsuneet tällaista keinovalikoimaa imperiaaliseksi. Kun hyökätään hirviötä vastaan, ryhdytään samalla rakentamaan uusia kontrollin sääntöjä, jotka koskevat kaikkia. Nämä säännöt ovat erilaisia jokaisessa maassa, mutta aina kyse on governancesta, joka kontrolloi ja/tai tukahduttaa vallankumouksen. Mutta tätä vallankumousta – sinä korostat – ei voi kontrolloida. Kun väet kapinoivat, ne päättävät itse, mitä haluavat tehdä tulevaisuudellaan. Ja jos niiden sisällä huomataan tyrannian siemeniä tai jäänteitä, ne vapauttavat itse itsensä niistä. Tätä muistaaksemme kutsutaan demokratiaksi!

Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Tiedät varmaan, rakas ystäväni, että Libyan tapahtumat ovat sattuneet samoille päiville kuin Italian yhdistymisen 150-vuotisjuhlallisuudet. Kuinka paljon vastaavuuksia onkaan sen välillä, mitä tapahtuu chez vous ja mitä Italiassa tuolloin tapahtui. Ei itse asiassa ole lainkaan kummallista, että keskeiset mahtimaat haluavat lahjoittaa teille jotain, mikä muistuttaa Italian yhdistymistä – tarkkaan sorvatun, ”tiikerikissamaisen” sopeutuvan vallankumouksen, kuten Euroopan 1800-luvun vallankumoukset, joita aristokratiat ja yrittäjämafiat järjestelivät hallinnoidakseen kapitalismin kehitystä ja pääoman kasautumista sekä kukistaakseen sen, mitä silloin kutsuttiin ”tasavallaksi ja sosialismiksi”. Juuri tuota mallia Obama – hieman pahaenteisesti – toistaa: kuten Pius IX aikanaan Italiassa, Obama heitti arabimaailman mullistuksen ensimmäisen kiven (vuosi sitten Kairossa), eräänlaisen uuteen geopoliittiseen tilanteeseen sopivan ”olemme kaikki berliiniläisiä”, ja heti sen pesi kätensä asiasta. Nyt hän kehittelee vanhojen siirtomaavaltojen kanssa kontrollin governancea.

Emme kuitenkaan enää ole 1800-luvulla, olemme 2000-luvulla. Nyt eivät enää hallitse aristokratiat ja paikalliset yrittäjät vaan finanssihait ja globaali pääoma, johon teidän tyranneillanne on hyvin läheiset suhteet. Kehitys ei enää ole pelkästään barbaarista kasautumista, josta kansat ja kansakunnat joutuvat kärsimään ja jonka eteen ne joutuvat työskentelemään eristettyinä, naurettavasti itsenäisinä kaikessa kurjuudessaan vaan sen tuottavat yhteiskunnalliseen yhteistyöhön laitetut väet. Nyt on vapautettava yhteiskunnallinen yhteistyö ja yhteinen. Tämä arabimaailman vallankumouksemme – sinä sanot – ei ole vain poliittinen vallankumous vaan myös ja ennen kaikkea yhteiskunnallinen vallankumous. Emme halua enää tyranneja mutta emme myöskään pomoja. Tämän nuorten arabien väen suurin toive ei ole vaihtaa pomoa vaan päästä pomoista kokonaan eroon.

Länsimaiden sotilaallinen interventio pyrkii siis estämään näiden toiveiden toteutumisen, levittämään epävarmuutta kaikkien keskuuteen, valikoimaan uusia pomoja ja kätyreitä ja murskaamaan liikkeidemme demokraattisen ja yhteisen voiman. Ja jos tämä alkaa sujua huonosti, modernit ja maalliset ”imperiaaliset” vallat kutsuvat äkkiä apuun vanhat siirtomaaisännät ja ekstremistit, uskonnolliset fanaatikot sekä tyrannit. Libyaan kohdistuvan intervention myötä käynnistyivät suuret manööverit.

Mutta rakas A., käsitykseni on, että yritys pysäyttää liikkeet ja imperiumin vastaisku horjuvat jo, koska tämän ratkaisemattomissa olevan talouskriisin aikana, kun telluurisia mullistuksia eivät aiheuta ainoastaan valtamerten laatat vaan globaalit mahdit, ei monikansallisten yritysten johtajilla ja vallanpitäjillä ole enää selkeää projektia, varmaa suuntaa. Siksi he raivoavat kyvyttöminä löytämään yhteistä näkökulmaa, josta käsin organisoida arabien vallankumouksen kontrollia. Turkki ja Saksa ovat sekoittaneet NATO:n kuviot, Israel on pakottanut Obaman muuttamaan linjaansa ratkaisevasti, monarkiat (Atlantilta Persianlahdelle) käyttäytyvät kuin monarkiat ja ovat tilanneet République’lta kiivaan tukahduttamisprojektin, algerialaiset sotilaat riehuvat ja käyttävät menetelmiä, joista jopa Stalin olisi kateellinen. Mutta arabien vallankumous jatkuu – sen hengittää pihisten tuhkan alta Marokossa ja Algeriassa, hengähtää Tunisiassa ja on jo ahdistuksen vallassa Egyptissä (missä sotilaat ja Muslimiveljeskunta ovat liittoutuneet pysäyttääkseen liikkeen), se taistelee Jordaniassa ja Syyriassa, on joutunut verilöylyn kohteeksi Bahrainissa ja Jemenissä, liikkuu netissä Persianlahden eri kansojen välillä…. Uudessa ”globaalin monikeskuksisuuden” hahmotelmassa arabien vallankumous ei kuitenkaan ole vielä löytänyt paikkaansa. ”Amerikan heikkenemisen” määrittämässä uudessa geopoliittisessa muodostelmassa Latinalainen amerikka on viimeisin tulokas – mutta miten öljyä tuottavat arabimaat siihen sijoittuvat, jos monarkkien kiinteät tulot korvataan proletaarien taisteluilla ja tulovaatimuksilla? Väen vapaa uusintaminen ”itsenäisenä muuttujana”?

Sanoit, että tämän vallankumouksen täytyy herättää Eurooppa. Luulen, että se ei voi olla tekemättä niin. Lisäsit, että Välimeren etelärannikon ja pohjoisrannikon maat ovat yhteisiä nuorille arabeille ja nuorille eurooppalaisille, koska uusi työvoima, materiaalinen tai immateriaalinen, tuottaa arvoa ja liikkuu koko tuossa tilassa. Lisäsit vielä, että tämä liike tulee jatkumaan, koska se on osa arabien vallankumousta aivan yhtä lailla kuin tyrannien tai ”imperiumin” vastainen taistelu. Ja olen samaa mieltä kanssasi, kun innostut kertoessasi Tunisian ja Sisilian välisen salmen yli rakennetusta upeasta ”sillasta” ja toivot, että sen yli voitaisiin kulkea molempiin suuntiin ja että lauttojen mukana kulkisi – etelästä pohjoiseen ja takaisin – terve viha pomoja ja kaikkia nationalismeja vastaan. Kun kerroin sinulla, että meillä päin pasifistit ovat lähteneet liikkeelle (tällä kertaa he ovat selkeästi vähemmistössä, paljon selvemmin kuin silloin, kun taisteltiin Kosovon ja Irakin sotia vastaan), sinä naurahdit, ystäväni – et sentään nauranut päin naamaa – ja sanoit, että tällä kertaa pasifisteista ei ole mitään hyötyä, koska asioita ei voida muuttaa moraalisilla kannanotoilla. Nyt täytyy sen sijaan laajentaa työmarkkinoita ja keksiä uusia tasapuolisia sääntöjä niiden uusintamiselle, tästedes kyse on siitä, että öljy maksetaan työpaikoilla. Jos pasifismia siis esiintyy, sitä voidaan edes käyttää hyväksi ainoastaan poliittisena ja materiaalisena tukena arabien yhteiskunnalliselle vallankumoukselle.

Tässä kohtaa pelissä on tulevaisuuden pesämuna, työn organisointi ja työnjako Välimeren yli, energiaa, paljon rahaa ja kenties merkittäviä siivuja maailmanlaajuista valtaa. Muutoin – jos näitä ongelmia vältellään – Libyan sodasta tulee pitkä, fanaattinen ja se sotkee mukaansa muiden arabimaiden väestön sekä saa lopulta aikaan vain raunioita – niin libyalaisten kuin liittouman joukossa, eikä varmasti ainuttakaan ”imperiaalista” voittajaa.

Ainoa tie ulos näistä postunilateraalisista kouristeluista, kun Yhdysvaltojen imperiaalinen politiikka ei enää toimi ja NATO on heikentynyt, on luokkataistelun herättäminen uudelleen henkiin – arabityöntekijöiden ja Euroopan työntekijöiden yhteisenä taisteluna. Rajat on rikottava. Sen aikaan saamiseksi ei ole pelkästään murskattava reformistisia vasemmistoja, jotka notkahtelevat vastuullisuutensa ja petostensa aiheuttaman häpeän alla. On myös kiireesti ryhdyttävä rakentamaan liikettä sellaisten poliittisten ohjelmien puolesta, joka ylittävät rajoja ja saavat aikaan vallankumouksen tuotantotavan muodoissa ja keinoissa sekä tunnustavat, että yhteinen on rikkauden perusta.

Kirje tunisialaiselle ystävälle

TONI NEGRI

24. tammikuuta 2011

Rakas A.,

Kun 20 vuotta sitten olit oppilaanani Paris 8 –yliopistossa, emme todellakaan olisi osanneet kuvitella, että Tunisian vallankumouksella olisi samanlaisia piirteitä ja se nostaisi esiin vastaavia konstitutionaalisia ongelmia kuin yhteiskunnallinen liikehdintä Euroopan keskuksessa. Tutkimme silloin yhdessä työväenluokan karkotusta fosfaattikaivoksilta Etelä-Tunisiasta, suurten sisäisten ja ulkoisten muuttoliikkeiden ensioiretta sekä hidasta muutosprosessia, jonka eurooppalaisen tekstiiliteollisuuden ulkoistaminen aiheutti maassasi. Uurastit osoittaaksesi minulle maasi tuotantopotentiaalit myös tekstiiliteollisuuden, turismin ja kaasu- tai öljyteollisuuden (jotka vasta myöhemmin laajentuivat) ulkopuolella. Kaikki on tapahtunut hirvittävässä kiireessä. Kaksikymmentä vuotta sitten puhuimme haparoiden globalisaatiosta ja nyt se on tapahtunut, niin pitkälle että Tunisiasta on tullut Euroopan ja sitä myöten maailman provinssi.

Kaksikymmentävuotta sitten havaitsimme juuri ja juuri työn olevan muuttumassa teollisesta immateriaaliseksi ja kognitiiviseksi ja nyt Tunisiassa on liikaakin jälkimmäistä työvoimaa. Ja edelleen, kahdenkymmenen vuoden jälkeen huomaamme kauhistuttavat muutokset, jotka uusliberalismi on ajanut väkisin läpi markkinoiden muodon ja työvoiman luonteen muutosten kautta: klassisen palkkatyöjärjestelmän loppu ja sen myötä hirvittävä massatyöttömyys sekä sietämätön prekarisaatio – 35 % nuorisosta on kognitiivista työvoimaa, mutta vain 10% on työssä. Lisäksi Tunisiassa on hävitetty Welfaren alkeet, luotu ja kiihdytetty valtavia alueellisia epätasa-arvoisuuksia, se on kärsinyt siirtolaisuusprosessien tuhoisia vaikutuksia (sekä onnistuneen että pysäytetyn siirtolaisuuden) ja ulkomaiset investoinnit ovat tyrehtyneet jne. Lopuksi viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on Tunisian osaksi koitunut mafiosomaisen diktatuurin vahvistuminen, sietämätön korruptio ja kiero sekä julma repressiivinen järjestelmä (kiero, koska se lietsoo länsimaista islamistiuhan pelkoa ja legitimoi itsensä sillä, julma koska se on ollut puhtaasti ja pelkästään luokkavaltaa, korruptoituneiden vallanpitäjien riistoa ja sortoa työtätekeviä ja rehellisiä ihmisiä kohtaan).

Kysyt minulta, mitä tehdä nyt, kun tieto riistosta on johtanut kapinaan ja vapauden halu on kamppaillut ja voittanut? Kansannousu on luonut uusia voimia: miten käyttää niitä, miten saada ne liikkeelle vanhoja ja pian ilmestyviä uusia vihollisia vastaan? Rakas professori, kirjoitat, muistatko vielä kun olimme ironisia niitä valistusajattelijoita kohtaan, jotka kilvoittelivat keskenään sellaisissa projekteissa, kuten Korsikan tai Puolan tai Carolinan uusi perustuslaki? Miksemme siis keskustelisi (tällä kertaa nauramatta) Tunisian uudesta perustuslaista – ei siksi, etteikö Tunisiassa olisi ihmisiä, jotka kykenevät sellaisen laatimaan (jotka eivät olisi tavanomaisten salaliittopohdiskelujen, sinnekin ulottuvan globaalin poliittisen kulttuurin, tappion pelon ja voitonriemun kyllästämiä) – vaan koska Tunisiasta ja uusista rakentamista odottavista oikeuksista, määriteltävistä vakuuksista puhuminen merkitsee nykyisin mysö Euroopasta puhumista, kun kerran yksi sen alueista vapauttaa itsensä nykyisistä despooteistaan!

Ystäväni, toveri A, et ole vakuuttanut minua – tuo ironia, joka ei sinusta enää ole välttämätöntä on minulle edelleen tapa, olen vakuuttunut, ettemme voi astua sen tilalle, mitä kapinan päähenkilöt itse tekevät ja ehdottavat. On toki totta, että sinun ongelmasi on nykyisin yleinen, että uusi vapauden perustuslaki ei ole vain Tunisian vaan kaikkien vapaiden ihmisten ongelma. Liitän siis alle joitakin pohdiskeluja avatakseni keskustelun, foorumin, jolle monet voivat osallistua. Aluksi painotan erästä asiaa, joka minusta vaikuttaa muita tärkeämmältä jos halutaan määritellä mikä nykyisin olisi todellinen demokratia – tai ”absoluuttinen demokratia”, kuten jo tuolloin kaksikymmentä vuotta sitten mieluummin sanoimme.

1) Vanhojen valtojen (lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta), jotka on välttämätöntä puhdistaa ja rakentaa uudelleen lainsäädännöllisen vallan jatkuvassa ja entistä laajemmassa kontrollissa, lisäksi on luotava ainakin kaksi uutta demokraattista hallintoelintä: yksi ”media-alalle” ja toinen pankki- ja finanssisektorille.

Ensinnäkään ei siis ole enää mahdollista kuvitella demokraattista järjestelmää ilman mahdollisuutta velvoittaa informaatiota, kommunikaatiota ja yleisen mielipiteen luomista kunnioittamaan totuutta, vapautta ja väen harjoittamaa kritiikkiä. Kapinan aikana erityisen suuren merkityksen saaneita nettialoitteita on suojeltava niin, että ne voivat toimia jatkuvasti. Noiden käytäntöjen on lakattava olemasta poikkeuksellisia ja ne on käännettävä jatkuvan demokraattisen kontrollin harjoittamiseksi. Tämä ei kuitenkaan riitä: vanhat mediat on myös taivutettava yhteiskunnalliseen kontrolliin, joka vapauttaa niiden toiminnan hallitusvallan tai poliittisten puolueiden niille mahdollisesti asettamista esteistä. Nykyään on olemassa vain yksi tapa vahvistaa tätä demokraattista hahmoa: ilmaisunvapaus täytyy vapauttaa rahan vallasta. Informaation moninaisuus ei voi enää toimia vain tienä sen muuttamiseen pääomaksi vaan kansan suvereenisuuden täytyy taata keskustelun lisääntyminen, mielipiteiden ja päätösten kyseenalaistaminen. Ilmaisunvapautta ei tule taata vain yksilöille vaan sitä on harjoitettava myös kollektiivisesti sekä estettävä jokainen kapitalistinen yritys riistää sitä ja jokainen yritys tukahduttaa sitä. Ilmaisunvapaus on vahvistettava konstitutiivisena voimana, joka on avoin legitimoimaan yhteistä.

2) Kapitalismin kehittyessä “pankeista” ja “finanssisektorista” on tullut mahti, jota teolliset ja poliittiset eliitit ovat kontrolloineet osittain. Uusliberalismissa myös tuo kontrolli on loppunut ja finanssisektorista on tullut täysin itsenäinen. Se perustelee interventionsa legitimiteetin globaalilla tasolla. Kuten sanoit, Tunisiassa siirtymään kohti demokratiaa on punoutunut myös yhteiselämän kapitalistisen kontrollin muotojen kasvu. Finanssipääoma esiintyy jo entistä aggressiivisemmin ja samalla kun viestinnän sensuuri on katoamassa, uusia kontrollin muotoja nousee esiin.

Ongelma on siis tämän prosessin pysäyttäminen, pankkien muuttaminen julkiseksi palveluksi siten, että finanssirahastojen allokaatiosta ja investointipolitiikan kehityksestä päätetään yhteisesti. Finanssitalouden keinot on laitettava palvelemaan väkeä. On selvää, että tämä edellyttää finanssitaloutta ohjaavien, lainsäädäntö- ja tuomiovallan koordinoimien demokraattisten valtaelinten rakentamista ja siten rahapoliittisten valtaelinten heikentämistä riistämällä Keskuspankilta sen näennäinen ja tekopyhä itsenäisyys, joka teki siitä globaalin pääoman työkalun.

Tätä tietä ei ole helppo kulkea. Vastaan eivät asetu vain kansalliset pankkiirit vaan pääoman globaalit intressit. Mutta tälle tielle on käytävä suurella päättäväisyydellä – varoen, mutta päättäväisesti. Näin itse asiassa heitetään ensimmäinen kivi globaalissa nousussa uusliberalismia ja finanssikapitalismia vastaan. Tämän nousun aika on koittanut!

New York Times on välittömästi oivaltanut tämän: ”one small revolution”, kuten Tunisiassa, saattaa sytyttää liekkeihin Maghrebin lisäksi koko arabimaailman. On siis pidettävä mielessä, että itsevaltias saattaa tehdä myönnytyksiä (kansalle, mutta ennen kaikkea pankeille ja monikansallisille yrityksille) helpommin kuin demokraattinen mutta heikko johtaja – kuten se, jonka tunisialaiset lopulta tulevat vaaleilla valitsemaan. Tämä siis on amerikkalaisten ennuste. Muotoillaan siis meidän hypoteesimme: nykyisin ei ole mahdollista kuvitella demokraattista vallankumousta, joka ei ensimmäisenä toimenaan kansallistaisi pankkeja, ottaisi haltuunsa korkotuloja. Näitä toimia tulee välittömästi seurata yhteisen oikeuden hahmojen luominen. Ainoastaan näin väen voima voi konstituoitua. Päämäärä, johon tämä demokraattisesti hallittu rahoituslaitos suuntautuu, on Tunisian väestön hyvinvoinnin takaaminen prekaarisuutta vastaan, ottamalla käyttöön taattu tulomuoto, mahdollisuus täysimuotoiseen koulutukseen ja toimivaan terveydenhuoltoon kaikille.

Nykyisin ei ole olemassa vapautta, joka ei perustuisi yhteiselle. Diktatuuri ei ole sattumalta yksityistänyt kaikkea, minkä Tunisiassa vain voi yksityistää – on siis otettava kaikki tämä uudelleen haltuun. Rakas A, vain yhteiselle ja yhteiselle hallinnalle sukupolvenne ja lastenne tulevaisuus voi perustua. Tietenkään perinnöksenne jäävä katastrofi ei katoa yhdellä iskulla – kunhan kapinaa seuraavat pilvet haihtuvat, teidän edessänne on ensisijaisia tehtäviä, joihin keskittyä ja asioita, joista päättää. Konstituoivan hallinnan keinojen löytämisessä ei kuitenkaan voida katsoa kuin kohti yhteistä. Älkää jättäkö yhteisen rakentamista (tämä on myös sinun asiasi, toveri A.) islamisteille. He perustelevat jo toimintaansa valheellisella yhteisen propagandalla.

3) Kolmas asia koskee hallituksen muotoa. Kuten sanot, Tunisian kapina on ollut yhteiskunnallinen, se on syntynyt koko työtä tekevästä yhteiskunnasta. Ben Ali oli ymmärtänyt aivan hyvin, että ennen kaikkea ei saanut antaa sosiaalisen kapinan ilmaista itseään poliittisesti ja jokainen poliitikko tiesi, että nuorisotyöttömyydessä piili aikapommi, joka oli räjähtämäisillään. Miksi?

Nuoriso – kognitiivinen työvoima – on nyt jälkiteollisen yhteiskunnan todellinen työtätekevä luokka. Koska se on kognitiivista työvoimaa, nuoriso ei ole voimatonta, sillä on siis keinot ylittää turhautuminen, joka on pysäyttänyt väestön köyhimmät ja vanhimmat kerrostumat. Voimattomuuden kulttuuri on kukistettu Tunisin kaduilla.

Nyt tämän nuorison on pidettävä vallankumouksellinen prosessi avoimena ja muutettava kansannousu konstituoivan hallinnan koneeksi. Maan perustuslain muutoksia ei voida antaa vanhojen (ei sosialististen, demokraattisten eikä islamististen) eliittien käsiin. Toisaalta tunisialaiset eivät tarvitse niinkään uutta perustuslakia kuin konstitutiivista prosessia, joka laajenee koko maahan – mukaan lukien asevoimiin, paikallishallintoon, yliopistoihin. Jotta maa saadaan uudestaan liikkeelle, lainsäädäntövallan ja governancen täytyy olla välittömästi nuorten ja vallankumouksellisten ryhmien hallinnassa ja niiden täytyy organisoitua kaikkialla, missä se on mahdollista ja kiireellistä. Mutta kaikki tuo on mahdollista, jos kyetään välttämään mahdollisimman pitkään (mainitsemiemme demokraattisen perustuslain valistusprojektien mukaan tuo aika ei voi olla vuosikymmentä lyhyempi) vakiintuneiden edustuksen muotojen perustamista. Globaalin vallan, sen pankkien ja keskeisten instituutioiden ketteryys on melkoista: noiden herrojen ei ole kovinkaan vaikeaa löytää (ja ostaa) jotakuta sosialistia tai islamistia, joka saa aikaan heidän kannaltaan edullisen vakauden. Kapina on ollut ketterä ja sen täytyy kyetä olemaan vielä ketterämpi, kun se liikkuu globaalia valtaa ja sen Välimeren alueen pesäkkeitä vastaan. Nuo voimat ovat jo keskittäytymässä Tunisian kapinan niille aiheuttamaa äärimmäistä uhkaa ja sen muihin Maghreb-maihin leviämistä vastaan. Muistakaamme tämä (eikö tämä ollut juuri sinun huolenaiheesi, toveri A.?): ellemme rakenne konstituoivan toiminnan komiteoita, vievät joko ankarat tai maltilliset islamistit politiikan moskeijoihin. Mitä enemmän sen sijaan on demokraattista ja konstituoivaa politiikkaa, sitä vähemmän uskonnollisuutta…

Ciao, jatkakaamme tietojen vaihtoa. Jo jonkin aikaa olemme hengittäneet raitista ilmaa kaikkialla. Algeriaa odottaen!

Toni Negri

P.S: Jos avaatte länsimaisia talouslehtiä, niissä oikeistolaiset keskustelevat ennen kaikkea luokituslaitosten antamien Tunisian valtionvelan luokitusten romahtamisesta. Moody’s on jo heikentänyt Tunisian valtion luottoluokitusta ja muuttanut ennustettaan vakaasta negatiiviseksi. Vasemmisto valittelee tätä päätöstä, koska se päinvastoin korostaa, että myös kapina on … tuottava. Tunisian teollisuuden mafialle maksamien suojelurahojen lopun pitäisi tehdä mahdolliseksi talouskasvun nopeutuminen. Mutta minkä kasvun? Köyhyyden ja prekaarisuuden?

Poliittisessa lehdistössä taas oikeisto heiluttelee aina lisää uhkakuvia. Varokaa, tunisialaiset, sillä jos menette liian pitkälle, armeija on jo valmiina tukahduttamaan teidät. Juuri se armeija, joka auttoi teitä vapautumaan Ben Alista – jatkavat oikeistolaiset kommentaattorit. Älkää lietsoko tyhjyyden pelkoa. Mutta mitä vasemmiston keskuudessa nyt kysytään, kun lyhyt ilon hetki on päättynyt? Nyt kun Ben Ali on häipynyt, osaako Tunisia korjata valtiokoneistonsa ja suorittaa rauhanomaisen siirtymän demokratiaan? Kysyykö vasemmisto ainoastaan tätä?

Todellisuudessa huoli on molemmilla puolilla yhtä voimakasta kuin kapinan aiheuttama yllätys oli. Tuleeko Tunisian siirtymästä demokratiaan esimerkki, laboratorio, koko muslimimaailmalle? Mutta jos halutaan vain tätä, siinä on kovin vähän uutta, itse asiassa se on kovin vanhaa: se on yksinkertaisesti uutta kolonialismia.

Rakas A, älkäämme pelätkö ajatella uutta perustuslakia, uutta konstitutiivista prosessia, uusia kansalaisten demokraattisen voiman välineitä. Maghreb-alueella, Algeriassa, Tunisiassa ja nyt myös Egyptissä on koettu merkittäviä ja syvällisiä demokratian alhaalta päin kehittämisen aikoja. Olkaamme piittaamatta amerikkalaisten ja eurooppalaisten kommentaattorien tukahduttavasta mitättömyydestä.

P.P.S: luen kirjeeni uudelleen ennen kuin lähetän sen sinulle, on 28. tammikuuta. Egypti on liekeissä.

Kognitiivinen kapitalismi ja mafiakapitalismi

Didier Lebert ja Carlo Vercellone

Kognitiivinen kapitalismi ja mafiakapitalismi ovat kietoutuneet tiiviisti yhteen tuotanto- ja finanssipääoman globalisoitumisen prosessissa. Tämän kytköksen ymmärtämiseksi on hyödyllistä lähteä liikkeelle näiden kahden käsitteen määrittelystä, koska ne ymmärretään usein väärin.

Kognitiivisella kapitalismilla tarkoitamme kapitalismin uutta historiallista vaihetta, jossa älyllisen ja immateriaalisen työn rooli toimii strategisena elementtinä arvon luomisessa ja yhä enemmän innovaatioihin perustuvassa kilpailukyvyn dynamiikassa. Näin ollen pääoman arvonlisäyksen ja omaisuuden muotojen ymmärtämisen avain ei enää ole materiaalisessa pääomassa ja työssä. Se koskee suoraan tiedon tuotannon kollektiivisten ehtojen taloudellista ja biopoliittista kontrollia sekä tiedon muuttumista pääomaksi ja fiktiiviseksi tavaraksi. Tällä dynamiikalla on kaksi keskeistä seurausta.

Ensimmäinen liittyy tapaan, jolla immateriaaliseksi ja älylliseksi kutsutun pääoman nousu on edesauttanut talouden finanssivetoistumista. Tämän pääoman, joka on olemukseltaan fiktiivistä, kuten Gorz on terävästi osoittanut, arvon määrittäminen ei voi olla mitään muuta kuin täysin subjektiivinen ilmaus tulevien voittojen ennakoinnista. Tämän ennakoinnin suorittavat finanssimarkkinat, jotka tällä tavoin kiskovat korkoa.

Toinen seuraus liittyy kognitiivisen kapitalismin tuottamaan paineeseen intellektuaalisten omistusoikeuksien vahvistamiseksi ja hyvinvointi-instituutioiden (julkiset tutkimusjärjestelmät, koulutus ja terveydenhuolto) yksityistämiseksi tai ainakin niiden alistamiseksi markkinalogiikalle. Nämä instituutiot ovat tietoon perustuvan talouden todellinen kasvumoottori. Tässä tulee esiin ristiriitainen liike, sillä kognitiivisen kapitalismin loismainen logiikka saattaa mennä niin pitkälle, että se halvaannuttaa tietopohjaisen talouden keskeiset liikevoimat.

On myös syytä täsmentää, ettei kognitiivinen kapitalismi kumoa teollisen kapitalismin tuottavuuskeskeistä logiikkaa eikä lakkauta aineellisten hyödykkeiden kasvua. Kognitiivinen kapitalismi ainoastaan artikuloi sen uudelleen ja voimistaa sitä globalisoimalla tuotannon ja ottamalla käyttöön ryöstöön sekä uusiutumattomien luonnonvarojen tuhoamiseen perustuvan logiikan, joka pahentaa biodiversiteetin tuhoutumisen ja planeetan ekologisen tasapainon horjumisen riskiä. Siksi uudet tiedon aitaamiset kulkevat käsi kädessä vanhojen maata ja muita ihmiskunnan yhteisiä hyödykkeitä koskevien aitaamisten kanssa ja jopa vahvistavat niitä. Näistä muutoksista seuraa uusi kansainvälinen työnjako, joka pyrkii takaamaan OECD-maille intellektuaalisesta omaisuudesta koituvat korkotulot ja tietointensiivisen tuotannon sekä jättämään muun maailman tehtäväksi arvottomien hyödykkeiden tuotannon ja raaka-aineiden sekä uusiutumattomien luonnonvarojen tarjoamisen.

Kognitiivisen kapitalismin nousuun liittyy siis voimakas tendenssi alueiden ja kansakuntien kehityksen maantieteen polarisoitumiseen. Kohtaamamme prosessi ei tietenkään ole yksiselitteinen: samalla kun tietyt tuotannon vaiheet saatetaan sijoittaa uudelleen kehittyneisiin maihin, tietyt johto- ja kehitystehtävät siirretään etelän maihin kuten Intiaan tai Kiinaan, joissa on merkittävä älyllisen työvoiman varanto. Työn kustannuksiin perustuvien suhteellisten kilpailuetujen logiikka voi siis toimia yhdessä uuden kognitiivisen työnjaon logiikan kanssa ja pitkällä aikavälillä horjuttaa OECD-maiden hegemonista asemaa. Kuitenkin kognitiivisen kapitalismin luoma uusi kansainvälinen työnjako uhkaa ajaa suuren joukon kehitysmaita –joilla on kaikkein vähiten osaavaa työvoimaa – ”väkisin ulos maailmantaloudesta”.

Samaan aikaan OECD-maissa käynnissä olevat uusliberaalit yksityistämispolitiikat ja Itä-Euroopan ns. reaalisosialistimaiden siirtyminen täysin sääntelemättömään kapitalismiin ovat sysänneet käyntiin ennen äkemättömän laajan pääoman alkuperäisen kasautumisen, jonka ytimessä on usein väkivaltainen omistusoikeuksien uudelleenjako. Tällä kognitiivisen kapitalismin kehityksen sekä sen finanssipohjaisen ja uusliberaalin sääntelyn rakentamalla alustalla mafiamaisen kasautumisen kaikkein klassisimmat ja kaikkein moderneimmat muodot leviävät äärimmäisen laajalle.

Mutta mitä mafiakapitalismilla oikeastaan tulisi ymmärtää? Tässä aiheessa tulee olla hyvin täsmällinen ja sen vuoksi on hyvä palauttaa mieleen Marxin erottelu rahan kierron eri muotojen välillä. Mafiakapitalismia ei pidä sekoittaa rikollisuuden perinteisiin, enemmän tai vähemmän organisoituneisiin muotoihin (vaikka se voi sisällyttää niitä itseensä), joita yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kehitys epäilemättä ruokkii. Laittoman toiminnan perinteisten muotojen keskeinen tavoite on aina ollut kulutus (T-R-T), saavutetaan tuo tavoite sitten tietyn rahasumman suoralla haltuunotolla tai tavaran tuotannolla tai myynnillä.

Sen sijaan mafiakapitalismi noudattaa rahan kiertokulun logiikkaa pääomana ja siihen sisältyvät pääoman kasautumisen eri modaliteetit: finanssipääomalle ominaisesta lyhyestä R-R’ –kierrosta pitkään pääoman R-T-R’ –kiertoon ja laillisen tai laittoman tuotantopääoman kiertoon (R-T-P-T’-R’). Perustavammalla tasolla – ja tämä määritelmä auttaa jo selittämään sen nykyisen nousun – mafiakapitalismi on nähdäksemme ilmaus ”pääoman alkuperäisen kasautumisen” menetelmien rakenteellisesta luonteesta. Juuri nuo menetelmät ovat tehneet mahdolliseksi kapitalismin itsensä kukoistuksen välttämättömät ehdot: maan haltuunotto yksityiseen omistukseen ja talonpoikien ajaminen mailtaan aitaamisten avulla, työvoiman muuttaminen fiktiiviseksi tavaraksi, omaisuuden keskittäminen ja merkittävien pääomamassojen kasaaminen ”talouden ulkopuolisiksi” kutsuttujen, väkivaltaisten keinojen avulla, jotka ovat vähintäänkin kaukana taloustieteen myyteistä, joissa yksityinen omaisuus ja pääoma ovat ansioituneiden yksilöiden ahkeran työn ja säästäväisyyden hedelmiä.

Tämä tarkoittaa myös, ettei mafiakapitalismi rajoitu pelkästään laittomiin markkinoihin ja tuotteisiin perustuvaan arvonlisäyksen logiikkaan. Se viittaa myös ja ennen kaikkea yritystoimintaan, joka toimii täysin muodollisessa taloudessa, mutta nojautuu palkkatyösuhteen ja kilpailusuhteiden säätelyssä ”sääntöjen vastaisiin” keinoihin (uhkailu, väkivalta ja lahjonta). Juuri muodollisen ja epämuodollisen, luvallisen ja luvattoman, laillisen ja laittoman toisiinsa sekoittumisen rakenteellinen ja yhteiskunnallisesti organisoitu luonne on ”mafiakapitalismin” keskeisin piirre. Lopuksi, lukuisat tekijät ruokkivat nykyisin edelleen mafiakasautumisen muotoja kognitiivisen kapitalismin maailmanlaajuisen kehityksen olennaisena osana niin maailmantalouden keskuksessa kuin periferiassa.

Periferiassa, erityisesti ”maailmantaloudesta väkisin irti leikatuilla” alueilla mafiakasautumisen muodot ovat usein tärkein kansainväliseen työnjakoon kytkeytymisen sekä muita markkinapohjaisia tai ei-markkinapohjaisia toimintoja ruokkivan kasautumisen keino. Huumeiden kiertokulkuun erikoistuneet mafiat ovat tunnettu esimerkki, mutta merkittäviä ovat myös ns. eko-mafiat, kun ekologinen kriisi kiihdyttää kaikin keinoin pyrkimystä ottaa haltuun niukkoja ja uusiutumattomia resursseja. Alkuperäisen kasautumisen ”ekologiset” muodot kulkevat käsi kädessä muiden yhteisen pakkoluovuttamisen muotojen kanssa. Juuri yhteisen pakkoluovuttaminen on mafiakapitalismin painopistealue. Viittaamme esimerkiksi Venäjän tapaukseen, missä uusi postsosialistinen porvaristo muodostui laittoman ja väkivaltaisen omistusoikeuksien uudelleenjaon kautta. Venäjän kehityskulku muistuttaa Yhdysvaltain 1800-luvun rosvoparonien toimintaa. Toisessa mittakaavassa sama prosessi on tapahtunut kehittyneissä maissa, kuten Italiassa. Julkisten palveluiden ja julkishyödykkeiden hallinnan yksityistäminen sekä yleisten töiden markkinat ovat yksi keskeinen alue, jolla mafiakapitalismi kukoistaa ja on vuorovaikutuksessa kognitiivisen kapitalismin sekä poliittisen vallan kanssa.

Kognitiivinen kapitalismi ja mafiakapitalismi käyvät lopullisesti yksiin, kun kaikki erot katoavat finanssimarkkinoiden läpinäkymättömyydessä. Juuri niiden kehyksessä mafiakapitalismi on kyennyt tietyissä tapauksissa hankkimaan merkittävän osan suurten immateriaalisen ja audiovisuaalisen tuotannon yritysten perustamiseen vaadittavasta alkupääomasta. Samoin juuri finanssimarkkinoiden kautta kognitiivinen kapitalismi ja mafiakapitalismi lopulta sekoittuvat toisiinsa jatkuvassa edestakaisessa liikkeessä ja alkavat noudattaa yhteistä kasautumisen logiikkaa, jota toteuttavat samat toimijat ja instituutiot. Lopuksi väitämme, että mafiakapitalismin ja kognitiivisen kapitalismin väliset vaaralliset suhteet eivät ole anomalioita vaan nykykapitalismin kasautumiselle endogeenisia tekijöitä. Näitä tekijöitä ei voida karkottaa, sen enempää kuin finanssimarkkinoiden heilahteluja (joihin ne liittyvät olennaisena osana) vaatimalla paluuta myyttiseen eettiseen ja sosiaalisesti vastuulliseen kapitalismiin.

Julkisen velan kriisi ja uusi yhteisöllinen hallinta

Irlannin hallitus esitteli 24. marraskuuta julkisen talouden menojen leikkausten ja veronkorotusten paketin, joka tavoittelee ennätystä euroalueen maiden leikkausten sarjassa. Aiemmin Kreikka, Espanja ja Portugali ovat leikanneet julkisen sektorin työntekijöiden palkkoja ja sosiaalietuuksia rajusti. Molemmissa maissa on syntynyt laajoja yleislakkoja leikkauksia vastaan. Pienemmän julkisen talouden vajeen omaavien EU-maiden, ennen kaikkea Saksan mutta myös Suomen johtajat ja tiedotusvälineet ovat tehneet kriisistä moraalisen: vastuuttomasti tuhlailleet eteläeurooppalaiset saavat vihdoin oikeutetun opetuksen, ja ehtona sille, että heidän taloutensa voidaan pelastaa meidän verorahoillamme, on oltava vähintään vuosia kestävä paasto ja lihan kidutus. Irlannin hallituksen käyttöön ottama raippakuuri onkin Irlannin vahvan kristillisen tradition mukainen: vastineeksi EU:n ja IMF:n lupaamasta 80-85 miljardin euron tukipaketista Irlanti paikkaa budjettivajettaan 10 miljardin euron julkisten menojen leikkauksilla ja 5 miljardin euron veronkorotuksilla. Minimipalkkaa lasketaan 8.65 eurosta 7.65 euroon, julkisen sektorin palkkoja leikataan 10% ja palkkakuluja alennetaan 1.2. miljardilla eurolla. Sosiaaliturvaan kohdistetaan 3 miljardin euron leikkaukset. Juuri nämä moraalittomat, suorastaan säädyttömät ja ylettömät työvoimakulut ovat Irlannin talousministeri Brian Lenihanin mukaan ”the key drivers of expenditure”. Siksi juuri niihin on puututtava kovalla kädellä. Tässä leikkaukset näyttävät jatkavan uusliberaalin yhteiskuntapolitiikan linjaa: on painostettava, pakotettava ihmiset raatamaan talouskasvun ja pörssikurssien kohoamisen eteen vailla lepoa ja vailla armoa, vailla mitään palkintoa karsimalla kaikki mahdollisuudet palkkatyöstä tai finanssimarkkinoista riippumattomaan tuloon.

lue koko teksti (PDF)

Kutsumme kommunismiksi

Felix Guattari ja Toni Negri

Sana kommunismi kantaa häpeän leimaa. Miksi? Vaikka se viittaa työstä vapautumiseen kollektiivisen luomisen mahdollisuutena, siitä on tehty synonyymi ihmisen musertamiselle kollektivismin alle. Me käsitämme sen yksilöllisten ja kollektiivisten singulaarisuuksien vapauttamisen tienä, toisin sanoen ajatusten ja halujen kahlitsemisen vastakohtana.