TONI NEGRI

24. tammikuuta 2011

Rakas A.,

Kun 20 vuotta sitten olit oppilaanani Paris 8 –yliopistossa, emme todellakaan olisi osanneet kuvitella, että Tunisian vallankumouksella olisi samanlaisia piirteitä ja se nostaisi esiin vastaavia konstitutionaalisia ongelmia kuin yhteiskunnallinen liikehdintä Euroopan keskuksessa. Tutkimme silloin yhdessä työväenluokan karkotusta fosfaattikaivoksilta Etelä-Tunisiasta, suurten sisäisten ja ulkoisten muuttoliikkeiden ensioiretta sekä hidasta muutosprosessia, jonka eurooppalaisen tekstiiliteollisuuden ulkoistaminen aiheutti maassasi. Uurastit osoittaaksesi minulle maasi tuotantopotentiaalit myös tekstiiliteollisuuden, turismin ja kaasu- tai öljyteollisuuden (jotka vasta myöhemmin laajentuivat) ulkopuolella. Kaikki on tapahtunut hirvittävässä kiireessä. Kaksikymmentä vuotta sitten puhuimme haparoiden globalisaatiosta ja nyt se on tapahtunut, niin pitkälle että Tunisiasta on tullut Euroopan ja sitä myöten maailman provinssi.

Kaksikymmentävuotta sitten havaitsimme juuri ja juuri työn olevan muuttumassa teollisesta immateriaaliseksi ja kognitiiviseksi ja nyt Tunisiassa on liikaakin jälkimmäistä työvoimaa. Ja edelleen, kahdenkymmenen vuoden jälkeen huomaamme kauhistuttavat muutokset, jotka uusliberalismi on ajanut väkisin läpi markkinoiden muodon ja työvoiman luonteen muutosten kautta: klassisen palkkatyöjärjestelmän loppu ja sen myötä hirvittävä massatyöttömyys sekä sietämätön prekarisaatio – 35 % nuorisosta on kognitiivista työvoimaa, mutta vain 10% on työssä. Lisäksi Tunisiassa on hävitetty Welfaren alkeet, luotu ja kiihdytetty valtavia alueellisia epätasa-arvoisuuksia, se on kärsinyt siirtolaisuusprosessien tuhoisia vaikutuksia (sekä onnistuneen että pysäytetyn siirtolaisuuden) ja ulkomaiset investoinnit ovat tyrehtyneet jne. Lopuksi viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on Tunisian osaksi koitunut mafiosomaisen diktatuurin vahvistuminen, sietämätön korruptio ja kiero sekä julma repressiivinen järjestelmä (kiero, koska se lietsoo länsimaista islamistiuhan pelkoa ja legitimoi itsensä sillä, julma koska se on ollut puhtaasti ja pelkästään luokkavaltaa, korruptoituneiden vallanpitäjien riistoa ja sortoa työtätekeviä ja rehellisiä ihmisiä kohtaan).

Kysyt minulta, mitä tehdä nyt, kun tieto riistosta on johtanut kapinaan ja vapauden halu on kamppaillut ja voittanut? Kansannousu on luonut uusia voimia: miten käyttää niitä, miten saada ne liikkeelle vanhoja ja pian ilmestyviä uusia vihollisia vastaan? Rakas professori, kirjoitat, muistatko vielä kun olimme ironisia niitä valistusajattelijoita kohtaan, jotka kilvoittelivat keskenään sellaisissa projekteissa, kuten Korsikan tai Puolan tai Carolinan uusi perustuslaki? Miksemme siis keskustelisi (tällä kertaa nauramatta) Tunisian uudesta perustuslaista – ei siksi, etteikö Tunisiassa olisi ihmisiä, jotka kykenevät sellaisen laatimaan (jotka eivät olisi tavanomaisten salaliittopohdiskelujen, sinnekin ulottuvan globaalin poliittisen kulttuurin, tappion pelon ja voitonriemun kyllästämiä) – vaan koska Tunisiasta ja uusista rakentamista odottavista oikeuksista, määriteltävistä vakuuksista puhuminen merkitsee nykyisin mysö Euroopasta puhumista, kun kerran yksi sen alueista vapauttaa itsensä nykyisistä despooteistaan!

Ystäväni, toveri A, et ole vakuuttanut minua – tuo ironia, joka ei sinusta enää ole välttämätöntä on minulle edelleen tapa, olen vakuuttunut, ettemme voi astua sen tilalle, mitä kapinan päähenkilöt itse tekevät ja ehdottavat. On toki totta, että sinun ongelmasi on nykyisin yleinen, että uusi vapauden perustuslaki ei ole vain Tunisian vaan kaikkien vapaiden ihmisten ongelma. Liitän siis alle joitakin pohdiskeluja avatakseni keskustelun, foorumin, jolle monet voivat osallistua. Aluksi painotan erästä asiaa, joka minusta vaikuttaa muita tärkeämmältä jos halutaan määritellä mikä nykyisin olisi todellinen demokratia – tai ”absoluuttinen demokratia”, kuten jo tuolloin kaksikymmentä vuotta sitten mieluummin sanoimme.

1) Vanhojen valtojen (lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta), jotka on välttämätöntä puhdistaa ja rakentaa uudelleen lainsäädännöllisen vallan jatkuvassa ja entistä laajemmassa kontrollissa, lisäksi on luotava ainakin kaksi uutta demokraattista hallintoelintä: yksi ”media-alalle” ja toinen pankki- ja finanssisektorille.

Ensinnäkään ei siis ole enää mahdollista kuvitella demokraattista järjestelmää ilman mahdollisuutta velvoittaa informaatiota, kommunikaatiota ja yleisen mielipiteen luomista kunnioittamaan totuutta, vapautta ja väen harjoittamaa kritiikkiä. Kapinan aikana erityisen suuren merkityksen saaneita nettialoitteita on suojeltava niin, että ne voivat toimia jatkuvasti. Noiden käytäntöjen on lakattava olemasta poikkeuksellisia ja ne on käännettävä jatkuvan demokraattisen kontrollin harjoittamiseksi. Tämä ei kuitenkaan riitä: vanhat mediat on myös taivutettava yhteiskunnalliseen kontrolliin, joka vapauttaa niiden toiminnan hallitusvallan tai poliittisten puolueiden niille mahdollisesti asettamista esteistä. Nykyään on olemassa vain yksi tapa vahvistaa tätä demokraattista hahmoa: ilmaisunvapaus täytyy vapauttaa rahan vallasta. Informaation moninaisuus ei voi enää toimia vain tienä sen muuttamiseen pääomaksi vaan kansan suvereenisuuden täytyy taata keskustelun lisääntyminen, mielipiteiden ja päätösten kyseenalaistaminen. Ilmaisunvapautta ei tule taata vain yksilöille vaan sitä on harjoitettava myös kollektiivisesti sekä estettävä jokainen kapitalistinen yritys riistää sitä ja jokainen yritys tukahduttaa sitä. Ilmaisunvapaus on vahvistettava konstitutiivisena voimana, joka on avoin legitimoimaan yhteistä.

2) Kapitalismin kehittyessä “pankeista” ja “finanssisektorista” on tullut mahti, jota teolliset ja poliittiset eliitit ovat kontrolloineet osittain. Uusliberalismissa myös tuo kontrolli on loppunut ja finanssisektorista on tullut täysin itsenäinen. Se perustelee interventionsa legitimiteetin globaalilla tasolla. Kuten sanoit, Tunisiassa siirtymään kohti demokratiaa on punoutunut myös yhteiselämän kapitalistisen kontrollin muotojen kasvu. Finanssipääoma esiintyy jo entistä aggressiivisemmin ja samalla kun viestinnän sensuuri on katoamassa, uusia kontrollin muotoja nousee esiin.

Ongelma on siis tämän prosessin pysäyttäminen, pankkien muuttaminen julkiseksi palveluksi siten, että finanssirahastojen allokaatiosta ja investointipolitiikan kehityksestä päätetään yhteisesti. Finanssitalouden keinot on laitettava palvelemaan väkeä. On selvää, että tämä edellyttää finanssitaloutta ohjaavien, lainsäädäntö- ja tuomiovallan koordinoimien demokraattisten valtaelinten rakentamista ja siten rahapoliittisten valtaelinten heikentämistä riistämällä Keskuspankilta sen näennäinen ja tekopyhä itsenäisyys, joka teki siitä globaalin pääoman työkalun.

Tätä tietä ei ole helppo kulkea. Vastaan eivät asetu vain kansalliset pankkiirit vaan pääoman globaalit intressit. Mutta tälle tielle on käytävä suurella päättäväisyydellä – varoen, mutta päättäväisesti. Näin itse asiassa heitetään ensimmäinen kivi globaalissa nousussa uusliberalismia ja finanssikapitalismia vastaan. Tämän nousun aika on koittanut!

New York Times on välittömästi oivaltanut tämän: ”one small revolution”, kuten Tunisiassa, saattaa sytyttää liekkeihin Maghrebin lisäksi koko arabimaailman. On siis pidettävä mielessä, että itsevaltias saattaa tehdä myönnytyksiä (kansalle, mutta ennen kaikkea pankeille ja monikansallisille yrityksille) helpommin kuin demokraattinen mutta heikko johtaja – kuten se, jonka tunisialaiset lopulta tulevat vaaleilla valitsemaan. Tämä siis on amerikkalaisten ennuste. Muotoillaan siis meidän hypoteesimme: nykyisin ei ole mahdollista kuvitella demokraattista vallankumousta, joka ei ensimmäisenä toimenaan kansallistaisi pankkeja, ottaisi haltuunsa korkotuloja. Näitä toimia tulee välittömästi seurata yhteisen oikeuden hahmojen luominen. Ainoastaan näin väen voima voi konstituoitua. Päämäärä, johon tämä demokraattisesti hallittu rahoituslaitos suuntautuu, on Tunisian väestön hyvinvoinnin takaaminen prekaarisuutta vastaan, ottamalla käyttöön taattu tulomuoto, mahdollisuus täysimuotoiseen koulutukseen ja toimivaan terveydenhuoltoon kaikille.

Nykyisin ei ole olemassa vapautta, joka ei perustuisi yhteiselle. Diktatuuri ei ole sattumalta yksityistänyt kaikkea, minkä Tunisiassa vain voi yksityistää – on siis otettava kaikki tämä uudelleen haltuun. Rakas A, vain yhteiselle ja yhteiselle hallinnalle sukupolvenne ja lastenne tulevaisuus voi perustua. Tietenkään perinnöksenne jäävä katastrofi ei katoa yhdellä iskulla – kunhan kapinaa seuraavat pilvet haihtuvat, teidän edessänne on ensisijaisia tehtäviä, joihin keskittyä ja asioita, joista päättää. Konstituoivan hallinnan keinojen löytämisessä ei kuitenkaan voida katsoa kuin kohti yhteistä. Älkää jättäkö yhteisen rakentamista (tämä on myös sinun asiasi, toveri A.) islamisteille. He perustelevat jo toimintaansa valheellisella yhteisen propagandalla.

3) Kolmas asia koskee hallituksen muotoa. Kuten sanot, Tunisian kapina on ollut yhteiskunnallinen, se on syntynyt koko työtä tekevästä yhteiskunnasta. Ben Ali oli ymmärtänyt aivan hyvin, että ennen kaikkea ei saanut antaa sosiaalisen kapinan ilmaista itseään poliittisesti ja jokainen poliitikko tiesi, että nuorisotyöttömyydessä piili aikapommi, joka oli räjähtämäisillään. Miksi?

Nuoriso – kognitiivinen työvoima – on nyt jälkiteollisen yhteiskunnan todellinen työtätekevä luokka. Koska se on kognitiivista työvoimaa, nuoriso ei ole voimatonta, sillä on siis keinot ylittää turhautuminen, joka on pysäyttänyt väestön köyhimmät ja vanhimmat kerrostumat. Voimattomuuden kulttuuri on kukistettu Tunisin kaduilla.

Nyt tämän nuorison on pidettävä vallankumouksellinen prosessi avoimena ja muutettava kansannousu konstituoivan hallinnan koneeksi. Maan perustuslain muutoksia ei voida antaa vanhojen (ei sosialististen, demokraattisten eikä islamististen) eliittien käsiin. Toisaalta tunisialaiset eivät tarvitse niinkään uutta perustuslakia kuin konstitutiivista prosessia, joka laajenee koko maahan – mukaan lukien asevoimiin, paikallishallintoon, yliopistoihin. Jotta maa saadaan uudestaan liikkeelle, lainsäädäntövallan ja governancen täytyy olla välittömästi nuorten ja vallankumouksellisten ryhmien hallinnassa ja niiden täytyy organisoitua kaikkialla, missä se on mahdollista ja kiireellistä. Mutta kaikki tuo on mahdollista, jos kyetään välttämään mahdollisimman pitkään (mainitsemiemme demokraattisen perustuslain valistusprojektien mukaan tuo aika ei voi olla vuosikymmentä lyhyempi) vakiintuneiden edustuksen muotojen perustamista. Globaalin vallan, sen pankkien ja keskeisten instituutioiden ketteryys on melkoista: noiden herrojen ei ole kovinkaan vaikeaa löytää (ja ostaa) jotakuta sosialistia tai islamistia, joka saa aikaan heidän kannaltaan edullisen vakauden. Kapina on ollut ketterä ja sen täytyy kyetä olemaan vielä ketterämpi, kun se liikkuu globaalia valtaa ja sen Välimeren alueen pesäkkeitä vastaan. Nuo voimat ovat jo keskittäytymässä Tunisian kapinan niille aiheuttamaa äärimmäistä uhkaa ja sen muihin Maghreb-maihin leviämistä vastaan. Muistakaamme tämä (eikö tämä ollut juuri sinun huolenaiheesi, toveri A.?): ellemme rakenne konstituoivan toiminnan komiteoita, vievät joko ankarat tai maltilliset islamistit politiikan moskeijoihin. Mitä enemmän sen sijaan on demokraattista ja konstituoivaa politiikkaa, sitä vähemmän uskonnollisuutta…

Ciao, jatkakaamme tietojen vaihtoa. Jo jonkin aikaa olemme hengittäneet raitista ilmaa kaikkialla. Algeriaa odottaen!

Toni Negri

P.S: Jos avaatte länsimaisia talouslehtiä, niissä oikeistolaiset keskustelevat ennen kaikkea luokituslaitosten antamien Tunisian valtionvelan luokitusten romahtamisesta. Moody’s on jo heikentänyt Tunisian valtion luottoluokitusta ja muuttanut ennustettaan vakaasta negatiiviseksi. Vasemmisto valittelee tätä päätöstä, koska se päinvastoin korostaa, että myös kapina on … tuottava. Tunisian teollisuuden mafialle maksamien suojelurahojen lopun pitäisi tehdä mahdolliseksi talouskasvun nopeutuminen. Mutta minkä kasvun? Köyhyyden ja prekaarisuuden?

Poliittisessa lehdistössä taas oikeisto heiluttelee aina lisää uhkakuvia. Varokaa, tunisialaiset, sillä jos menette liian pitkälle, armeija on jo valmiina tukahduttamaan teidät. Juuri se armeija, joka auttoi teitä vapautumaan Ben Alista – jatkavat oikeistolaiset kommentaattorit. Älkää lietsoko tyhjyyden pelkoa. Mutta mitä vasemmiston keskuudessa nyt kysytään, kun lyhyt ilon hetki on päättynyt? Nyt kun Ben Ali on häipynyt, osaako Tunisia korjata valtiokoneistonsa ja suorittaa rauhanomaisen siirtymän demokratiaan? Kysyykö vasemmisto ainoastaan tätä?

Todellisuudessa huoli on molemmilla puolilla yhtä voimakasta kuin kapinan aiheuttama yllätys oli. Tuleeko Tunisian siirtymästä demokratiaan esimerkki, laboratorio, koko muslimimaailmalle? Mutta jos halutaan vain tätä, siinä on kovin vähän uutta, itse asiassa se on kovin vanhaa: se on yksinkertaisesti uutta kolonialismia.

Rakas A, älkäämme pelätkö ajatella uutta perustuslakia, uutta konstitutiivista prosessia, uusia kansalaisten demokraattisen voiman välineitä. Maghreb-alueella, Algeriassa, Tunisiassa ja nyt myös Egyptissä on koettu merkittäviä ja syvällisiä demokratian alhaalta päin kehittämisen aikoja. Olkaamme piittaamatta amerikkalaisten ja eurooppalaisten kommentaattorien tukahduttavasta mitättömyydestä.

P.P.S: luen kirjeeni uudelleen ennen kuin lähetän sen sinulle, on 28. tammikuuta. Egypti on liekeissä.

Mainokset