Kutsumme kommunismiksi

marraskuu 28, 2010

Felix Guattari ja Toni Negri

Sana kommunismi kantaa häpeän leimaa. Miksi? Vaikka se viittaa työstä vapautumiseen kollektiivisen luomisen mahdollisuutena, siitä on tehty synonyymi ihmisen musertamiselle kollektivismin alle. Me käsitämme sen yksilöllisten ja kollektiivisten singulaarisuuksien vapauttamisen tienä, toisin sanoen ajatusten ja halujen kahlitsemisen vastakohtana.
Lue lisää…

Mainokset

Miten paikka tehdään, nimetään paikannimenä tai yksilöllisenä erisnimenä, miten siis rakennetaan ulkoinen näkyvä maailma, jokin erillinen, erottautuva kota: onko kyseessä aina samanlainen prosessi, samankaltaiset rituaalit oli sitten kyseessä Antiikin Kreikka ja Rooma, Japani, taolainen Kiina, Etelä-Amerikan intiaanit tai Afrikan paimentolaiset? Jos kaikilla on eri jumalat, erilaiset symbolijärjestelmät, eri rituaalit, olisiko paikan rakentaminen kuitenkin aina samanlaista?

Kun puhutaan paikasta, tilan luomisesta, tulevat helposti mieleen sellaiset sanat kuin perustaminen, aloittaminen, luominen tyhjästä, historia, jolla on alku ja loppu. Ne johtavat kuitenkin harhaan: Japanissa on paikkoja, mutta ei historiaa, Afrikkaa tutkineet antropologit puhuvat puolestaan paikasta tai tilasta jonkinlaisena purkauksena pensaistoon, kun taas hellenistit tarkastelevat tilaa pikemminkin abstraktina geometrisena kuviona. Voiko paikkaa ylipäätään ajatella yhtenäisesti, samankaltaisten rakentumisprosessien kautta? Onko paikka paikkana aina sama?

lue koko teksti (PDF)

Huomioita kapitalististen työmarkkinoiden rakentumisesta ja Itä-Euroopan romanien sijainnista

“Olennaisinta yhteiskunnassa on se, mikä pakenee yhteiskunnallista kenttää tai laittaa
yhteiskunnallisen kentän pakenemaan”
– Gilles Deleuze ja Felix Guattari

”Workers of the world for a White South-Africa”
– Etelä-Afrikan kaivostyöläisten ammattiliiton lakko-iskulause vuodelta 1922

Kun työväenliike ammattiyhdistyksistä radikaaliin vasemmistoon näyttää menettävän kannatustaan populistiselle oikeistolle, haetaan ”työväenluokan sympatioiden” siirtymiseen äärioikealle syytä siitä, että oikeistolaiset rasistit ovat ikään kuin onnistuneet kaappaamaan joitakin sosialistisia teemoja, asettumaan ”duunarin” tai ”pienen ihmisen” puolelle häntä uhkaavia suunnattomia, globaaleja voimia vastaan. Yksi keskeisistä teemoista näyttää olevan vanha sosialistinen virsi siitä, että siirtolaisten tuleminen työmarkkinoille on uhka valtaväestön, enemmistöasemassa olevan valkoisen (mies)työläisen työehdoille ja palkkatasolle. Perussuomalaiset ovat siten ikään kuin omaksuneet, populaarilla rasismilla sitä maustaen, vasemmistolaisen käsityksen siirtolaisista työvoiman ”vara-armeijana”, jonka läsnäolo työmarkkinoilla antaa kapitalistille mahdollisuuden vetää palkkatasoa alaspäin. Siirtolaisia itseään syyllistetään siitä, jos he työskentelevät muita heikommilla työehdoilla aivan kuin he tekisivät jonkinlaisen valinnan heikentää yleisiä työehtoja. Viime kädessä ratkaisu on se, etteivät siirtolaiset saisi lainkaan tehdä töitä eivätkä sen vuoksi lainkaan oleskella maassa, koska palkkatyö tarjoaa nykyisin ainoan mahdollisuuden saada oleskeluoikeus vainotussa asemassa oleville. Tässä mielessä vasemmistolaisten pyrkimys vastustaa siirtolaisten liikkumisen helpottamista vetoamalla työehtojen heikentämiseen ei eroa mitenkään siitä kapakassa mumisevan rasistin käsityksestä, että siirtolaiset tulevat tänne viemään ”meidän työpaikkamme, naisemme ja sosiaalirahamme” ja heidät pitäisi lähettää kotiin. Toisaalta argumentti on vanha ja sillä on aiemmin syyllistetty naisia, pyritetty estämään naisten tuleminen työmarkkinoille jo 1800-luvun puolivälistä lähtien, kun tehtailijat alkoivat ottaa koneita käyttöön voidakseen korvata ammattitaitoista miestyövoimaa naisilla ja lapsilla.

Lue koko teksti (PDF)