Uusfilosofeista

kesäkuu 16, 2011

(ja yleisemmästä ongelmasta)

GILLES DELEUZE

 

 

Mitä ajattelet ”uusfilosofeista”?

En mitään. Mielestäni heidän ajattelussaan ei ole mitään. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin he etenevät suurten käsitteiden kautta, kuten Lain, Vallan, Herran, Maailman, Kapinan, Uskon jne. Näin he päätyvät groteskeihin sekoituksiin ja hatariin dualismeihin, kuten laki ja kapinallinen tai valta ja enkeli. Samaan aikaan mitä heikompaa ajattelu on sisällöltään, sitä tärkeämmäksi ajattelija muuttuu ja sitä ensisijaisemmaksi lausuva subjekti nousee suhteessa tyhjiin lausumiin (”minä sanon teille järkevänä ja urhoollisena… minä sanon teille Kristuksen sotilaana… minä kadotetun sukupolven edustajana… me, jotka saimme aikaan toukokuun 68… sikäli kun emme enää halua tulla otetuiksi sellaisina… ”) Näiden kahden prosessin kautta he hajottavat kaiken työnteon. Sillä jo jonkin aikaa ihmiset ovat tehneet työtä kaikenlaisilla aloilla välttääkseen nämä vaarat. On pyritty muodostamaan hienovaraisia tai hyvin eriytyneitä käsitteitä, jotta voitaisiin paeta suuria dualismeja. Lisäksi pyritään tuomaan esiin luovat funktiot, jotka eivät enää kulje tekijä-funktion kautta (musiikissa, maalaustaiteessa, audio-visuaalisesti, elokuvassa ja jopa filosofiassa). Tämä massiivinen paluu tekijään tai hyvin turhamaiseen ja täysin tyhjään subjektiin sekä hatariin stereotyyppisiin käsitteisiin on eräänlainen ärsyyntynyt reaktio. Se on samanlainen kuin Habyn reformi: filosofian ohjelman laajamittainen ”keventäminen”.

– Sanotko näin, koska Bernard-Henri Lévy hyökkää voimakkaasti sinua ja Félix Guattaria vastaan kirjassaan Ihmiskasvoinen barbarismi?

Ei, ei, ei. Hän sanoo, että Anti-Oidipuksen ja ”dekadenssin tunkiolla makaavan mädän apologian” (näin hän tosiaankin puhuu), Anti-Oidipuksen ja narkkareiden välillä on perustava suhde. No, tämä saa ainakin narkkarit nauramaan. Hän sanoo myös, että Cerfi [Yhteiskunnallinen tutkimusorganisaatio, jossa mm. Guattari oli mukana] on rasistinen: tämä on suorastaan alhaista. Olen jo pitkään halunnut puhua uusfilosofeista, mutten tiennyt miten. He olisivat heti sanoneet: katsokaa, miten kateellinen hän on menestyksestämme! Heidän ammattinsa on hyökätä, vastata ja vastata vastauksiin. Itse voin tehdä sen vain yhden kerran. En vastaa enää toista kertaa. Omalla kohdallani tilanteen muutti Aubralin ja Delcourtin kirja ”Uusfilosofiaa vastaan” [Francois Aubral & Xavier Delcourt: Contre la nouvelle philosophie, Gallimard 1977]. Aubral ja Delcourt yrittävät tosissaan analysoida tätä ajattelua ja päätyvät täysin koomisiin tuloksiin. He ovat kirjoittaneet hyvän ja piristävän kirjan ja olleet ensimmäisiä, jotka protestoivat. He jopa kohtasivat uusfilosofit televisiossa ”Apostrophes”-keskusteluohjelmassa. Niinpä, vihollisen kieltä käyttääkseni, Jumala ilmoitti minulle, että on seurattava Aubralin ja Delcourtin tietä, että minunkin on löydettävä sama selväjärkinen ja pessimistinen rohkeus.

– Jos heidän ajattelunsa on tyhjää, miten voidaan selittää, että se menestyy niin hyvin ja saa Sollersin kaltaisia kannattajia?

Tähän liittyy monia erilaisia ongelmia. Ensinnäkin Ranskassa on jo pitkään totuttu eräänlaiseen kirjalliseen ”koulujen” malliin. Jo koulu sinänsä on jotain hirveää: siellä on aina paavinsa, manifestinsa, julistuksensa tyyliin ”avant-garde olen minä”, ulossulkemisensa, tuomioistuimensa, poliittiset takinkääntämisensä jne. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että on heittänyt elämänsä hukkaan, jos ainut mitä voi sanoa, on ”olin sen ja sen jäsen”. Tämän vuoksi stalinistit ovat ainoita, jotka voivat antaa stalinismin vastaisia oppitunteja. Mutta olivat koulut sitten miten surkeita tahansa, ei voida väittää, että uusfilosofit olisivat koulu. Heissä on jotain todella uutta, sillä sen sijaan, että he olisivat koulu, he ovat tuoneet Ranskaan kirjallisen tai filosofisen markkinoinnin, jolla on omat päämääränsä:

1. On puhuttava kirjasta ja saatava muut puhumaan siitä ennemmin kuin että kirja itse puhuisi tai että sillä olisi jotain sanottavaa. Ääritapauksessa lehtiartikkeleiden, haastatteluiden, seminaarien ja televisio- sekä radiolähetysten kokonaisuus syrjäyttäisi kirjan kokonaan eikä sen tarvitsisi lainkaan olla olemassa. Tämän vuoksi uusfilosofien toiminta ei sijoitu niinkään heidän kirjoittamiinsa kirjoihin kuin artikkelien hankkimiseen, lehtien ja tv-lähetysten valtaamiseen, haastattelujen sijoittamiseen, tiivistelmien kirjoittamiseen ja Playboyn numeroihin. Tämä on toimintaa, joka tällä tasolla ja näin organisoituna näyttää tekevän filosofian kokonaan mahdottomaksi.

2. Markkinoinnin näkökulmasta samasta kirjasta tai tuotteesta on oltava useampia versioita, jotta kaikille olisi olemassa oma puhdasoppinen, ateistinen, heideggerilainen, vasemmistolainen, keskustalainen, ehkäpä myös chiracilainen tai uusfasistinen tai ”maltillisen vasemmiston” versionsa. Tämän vuoksi roolit on jaettu erilaisten makujen mukaan. Evankelinen tohtori Mabuse on Clavel ; Mabusen kaksi apuria Spöri ja Pesch ovat Jambet ja Lardeau (jotka haluavat ”kovistella”  Nietzscheä). Benoist on juoksupoika, Nestor. Lévy on välillä impressaari, välillä script-girl, välillä iloinen talk-show -isäntä ja välillä DJ. Jean Caun mielestä se on todella mahtavaa; Fabre-Luce on Glucksmannin opetuslapsi ja Bendaa julkaistaan uudelleen, koska hän on niin papillinen. Mikä outo kokoelma.

Sollers oli Ranskassa viimeinen, joka vielä rakensi vanhan mallisen koulukunnan paaveineen, pannoineen ja tuomioistuimineen. Tajuttuaan uuden systeemin hän varmaankin ajatteli, että he ovat oikeassa ja on liittouduttava, että olisi tyhmää olla menemättä mukaan. Hän tuli myöhässä, mutta tajusi kyllä jotain. Sillä ajatus filosofisen kirjan markkinoinnista on todellakin uusi, se on hänelle ”must”. Se, että uusfilosofit palauttavat henkiin tyhjän tekijäfunktion ja että heidän käsitteensä ovat sisällöttömiä ei tarkoita, etteikö heidän ajattelussaan olisi kyse jostain perustavan modernista, maisemaan ja markkinoihin hyvin sulautuvasta analyysista. Tämän vuoksi varmaankin jotkut tuntevat hyväntahtoista uteliaisuutta heidän operaatiotaan kohtaan puhtaan naturalistisesta tai entomologisesta näkökulmasta. Itse olen erilainen, koska näkökulmani on teratologinen: siitä kauhistuminen.

Jos kyse on markkinoinnista, miksi piti odottaa uusfilosofeja, jotta tällainen ajattelu voisi lyödä itsensä läpi?

Useista syistä, jotka eivät ole meidän tai edes heidän itsensäkään hallinnassa. André Scala analysoi äskettäin käännettä toimittajien ja kirjoittajien, lehden ja kirjan suhteessa. Journalismi on yhdessä radion ja television kanssa tullut yhä selvemmin tietoiseksi omasta mahdollisuudestaan luoda tapahtuma (hallitut vuodot, Watergate, gallupit jne.). Samaan aikaan sen tarvitsee entistä vähemmän viitata ulkopuolisiin tapahtumiin, koska se suurelta osin luo ne itse. Sen ei myöskään tarvitse viitata journalismin ulkopuolisiin analyyseihin, ”intellektuellin” tai ”kirjailijaan”: journalismin oma ajattelu paljastuu autonomiseksi ja riittäväksi. Tämän vuoksi kirjalla on ääritapauksessa vähemmän merkitystä kuin siitä tehdyllä lehtiartikkelilla ja sen johdosta annetulla haastattelulla. Intellektuellien, kirjailijoiden ja jopa taiteilijoiden on siis pakko ryhtyä toimittajiksi, jos he haluavat mukautua normeihin. Kyseessä on uudentyyppinen ajattelu, haastattelu-ajattelu, keskustelu-ajattelu tai minuutti-ajattelu. Voidaan kuvitella lehtiartikkelia käsittelevä kirja eikä enää toisinpäin. Voimasuhteet toimittajien ja intellektuellien välillä ovat muuttuneet täydellisesti. Kaikki alkoi televisiosta ja erikoisnumeroista, joilla haastattelijat pyrkivät kesyttämään halukkaat intellektuellit. Lehti ei enää tarvitse kirjaa. En sano, että tämä muutos, intellektuellin kesyttäminen tai journalisaatio olisi mikään katastrofi. Kyse on tästä: samalla hetkellä kun kirjoitus ja ajattelu pyrkivät hylkäämään tekijä-funktion ja kun luominen ei enää kulkenut tekijä-funktion kautta, se löysi uuden kodin radiosta, televisiosta ja journalismista. Toimittajista tuli uusia tekijöitä ja he ohittivat ne kirjailijat, jotka edelleen halusivat olla tekijöitä tai sitten näistäkin tuli toimittajia. Funktio, joka oli jossain määrin joutunut epäluulon alaiseksi, löysi uuden nuoruuden ja uuden sovinnaisuuden vaihtamalla kohdetta. Juuri tämä teki mahdolliseksi intellektuellien markkinointiyritykset. Onko televisiolla, radiolla tai lehdillä tänä päivänä muita mahdollisia käyttötarkoituksia? Varmastikin, mutta se ei uusfilosofeja kiinnosta. Puhun siitä lisää kohta.

Heidän ajattelunsa menestykselle on toinenkin syy. Olemme jo pitkään eläneet vaalien aikaa. Vaalit eivät ole paikallinen asia tai jokin tietty päivämäärä. Ne muodostavat kehikon, joka vaikuttaa jatkuvasti tapaamme ymmärtää ja jopa havaita. Kaikki tapahtumat ja ongelmat palautetaan tälle vääristyneelle asteikolle. Vaalien nykyiset olosuhteet johtavat siihen, että normaalina pidetty paskanpuhumisen määrä kasvaa. Tälle asteikolle uusfilosofit ovat alusta asti sijoittaneet itsensä. Sillä, että toiset heistä olivat heti vasemmiston yhdistymistä vastaan ja toiset halusivat tarjota Mitterandille vielä yhden aivohautomon, ei ole mitään merkitystä. Nämä kaksi suuntausta yhdistyivät vasemmiston vastaisuudessaan, mutta ennen kaikkea ne yhdistyivät jo heidän ensimmäisissä kirjoissaan läsnä olleen teeman ympärille, joka oli viha vuoden 1968 tapahtumia kohtaan. Kilpailtiin siitä, kuka eniten väheksyisi toukokuuta 68. Heidän lausuva subjektinsa rakentuu tämän vihan pohjalta: ”Koska olimme läsnä toukokuussa 68 (olitteko tosiaan?), voimme sanoa, että se oli typerää emmekä enää tee sellaista.” Heillä ei ole myytävänään muuta kuin viha vuotta 1968 kohtaan. Juuri tässä mielessä he sopivat täydellisesti vaalien kehikkoon, oli heidän suhteensa vaaleihin sitten mikä tahansa. Kaikki suodatetaan tämän kautta, marxismi, maolaisuus, sosialismi ja niin edelleen – eikä sen vuoksi, että todellisissa taisteluissa olisi noussut esiin uusia vihollisia, uusia ongelmia tai uusia toimintatapoja, vaan koska Vallankumous on voitava julistaa mahdottomaksi aina ja kaikkialla. Tämän vuoksi kaikki käsitteet, jotka olivat alkaneet toimia hyvin eriytyneillä tavoilla (vallat, vastarinnat, halut, jopa ”rahvas”), yleistetään uudelleen ja yhtenäistetään vallan, lain tai Valtion järjettömän ykseyden alle. Tämän vuoksi myös ajatteleva Subjekti palaa näyttämölle. Ainut vallankumouksen mahdollisuus on uusfilosofeille ajattelijan puhdas teko, jossa tämä ajattelee vallankumouksen mahdottomaksi.

Minua kuvottaa erityisesti se, että uusfilosofit tekevät martyrologiaa: Gulag ja historian uhrit. He elävät raadoista. He ovat löytäneet todistaja-funktion, joka sopii täydellisesti yhteen tekijä-funktion ja ajattelija-funktion kanssa (ks. Playboyn numeroa ”me olemme todistajia…”). Mutta uhreja ei olisi koskaan ollut, jos he olisivat ajatelleet tai puhuneet näin. Uhrien on täytynyt ajatella ja elää aivan toisella tavalla antaakseen aineistoa niille, jotka itkevät, ajattelevat ja pitävät oppitunteja heidän nimissään. Ne, jotka asettavat elämänsä alttiiksi, ajattelevat yleisesti ottaen elämää eivätkä kuolemaa, katkeruutta tai kuolettavaa turhamaisuutta. Vallankumoukselliset pikemminkin nauttivat elämästä. Ketään ei ole koskaan pantu vankilaan voimattomuuden ja pessimismin vuoksi, päinvastoin. Uusfilosofien näkökulmasta uhrit joutuivat huijatuiksi, koska he eivät vielä tajunneet sitä, minkä uusfilosofit tajuavat. Jos kuuluisin järjestöön, tekisin valituksen uusfilosofeista, jotka halveksivat Gulagin asukkeja hiukkasen liikaa.

–  Kun kritisoit markkinointia, puolustatko samalla vanhaa käsitystä kirjasta tai entisen tyyppisiä kouluja ?

Ei, ei, ei. Ei ole mitään tarvetta valinnalle joko markkinoinnin tai vanhan tyylin välillä. Ne ovat valheellisia vaihtoehtoja. Nyt tapahtuvat kiinnostavat asiat karkaavat näiltä vaihtoehdoilta. Katsokaa, miten muusikot työskentelevät, miten tieteiden alueella työskennellään, miten eräät maalarit pyrkivät työskentelemään tai miten maantieteilijät organisoivat työtään (esim. Hérodote-lehti). Ensimmäinen piirre ovat kohtaamiset. En tarkoita mitään seminaareja tai väittelyitä vaan sitä, että yhdellä alueella työskenneltäessä tavataan ihmisiä, jotka työskentelevät aivan toisella alueella – aivan kuin ratkaisu tulisi aina jostain ulkopuolelta. Kyse ei ole vertailuista tai intellektuaalisista analogioista, vaan todellisista risteämisistä, leikkaavista linjoista. Esimerkiksi (tämä esimerkki on tärkeä, koska uusfilosofit puhuvat paljon filosofian historiasta) André Robinet on uudistanut filosofian historiaa tietokoneiden avulla ja niinpä hän kohtaa väistämättä Xenakiksen. Se, että matemaatikot voivat kehittää tai muokata ongelmaa, joka on luonteeltaan aivan toisenlainen, ei tarkoita, että ongelman ratkaisu olisi matemaattinen, vaan että sen osana on matemaattinen sarja, joka liittyy muiden sarjojen yhteyteen. Uusfilosofien tapa käsitellä ”Tiedettä” on kauhistuttava. Muusikoiden, maalareiden tai tutkijoiden kohtaaminen oman työnsä kanssa on tällä hetkellä ainut yhdistelmä, joka ei palaudu vanhoihin kouluihin tai uusmarkkinointiin. Tällaiset ainutkertaiset pisteet muodostavat luomisen tilat, tekijä-funktiosta riippumattomat ja siitä irrotetut luovat toiminnot. Eikä tämä tarkoita pelkästään eri alojen risteytymisiä, vaan jokainen ala, jokainen alan murunen, oli kuinka pieni tahansa, muodostuu jo näistä risteämisistä. Filosofien pitäisi voida tulla mistä tahansa: ei siinä mielessä, että filosofia olisi riippuvainen joka puolella olevasta kansanviisaudesta, vaan koska jokainen kohtaaminen tuottaa uusia sommitelmia samaan aikaan kun se luo uusia käyttötapoja – kuten villit muusikot tai piraattiradiot. Niinpä joka kerran, kun luovat toiminnot hylkäävät tekijä-funktion, nähdään sen pakenevan ”mainonnan” uuteen sovinnaisuuteen.

Kyse on koko joukosta enemmän tai vähemmän näkyviä taisteluja: elokuva, radio ja televisio ovat mahdollisuuksia luoville funktioille, jotka ovat hylänneet Tekijän; mutta näiden välineiden sovinnainen käyttö antaa tekijä-funktiolle mahdollisuuden koota itsensä uudelleen. Suuret tuotantoyhtiöt ovat alkaneet suosia ”auteur-elokuvaa” , niinpä Jean-Luc Godardilla on mahdollisuus viedä jotain luovaa televisioon. Mutta vahvalla televisio-organisaatiolla on itsellään tekijä-funktioita, joilla se rajoittaa luomista. Kun kirjallisuus, musiikki jne. valloittavat uusia luovuuden alueita, tekijä-funktio rakentaa itsensä uudelleen lehdistössä, joka tukahduttaa omat luovat toimintonsa ja samalla kirjallisuuden. Palaamme uusfilosofeihin: he ovat pystyttäneet tukehduttavan huoneen sinne, missä ilma oli alkanut edes hiukan kiertää. He ovat kaiken politiikan ja kokeilun negaatio. Lyhyesti sanottuna se, mistä heitä moitin, on eräänlainen likainen työ: heidän työnsä liittyy lehdistön ja kirjan uuteen, mutta täysin reaktionaariseen suhteeseen. Se on kyllä uutta, mutta äärimmäisen sovinnaista. Uusfilosofit eivät sinänsä ole tärkeitä. Vaikka he katoaisivat huomenna, heidän markkinointiyrityksensä toistetaan uudelleen ja uudelleen. He edustavat kaiken ajattelun alistamista medioille; samalla ajattelu antaa medioille varoituksen ja älyllistä rauhaa, jotta ne voivat tukahduttaa luomisyritykset, jotka voisivat saada ne itsessään liikkeelle. Mitä enemmän joutavia väittelyitä televisiossa ja pieniä narsistisia auteur-elokuvia, sitä vähemmän mahdollisuuksia luomiseen televisiossa ja muualla. Uudet voimasuhteet huomioon ottaen ehdottaisin intellektuelleille eräänlaista peruskirjaa heidän nykyisessä suhteessaan mediaan: kieltäytykää, esittäkää vaatimuksia, ruvetkaa tuottajiksi sen sijaan, että olisitte tekijöitä, joilla on jäljellä enää palvelijan julkeus tai hovinarrin nauru. Beckett ja Godard onnistuivat luomaan hyvin erilaisilla tavoilla: elokuvassa, audio-visuaalisuudessa, musiikissa, tieteissä, kirjoissa jne. on paljon mahdollisuuksia luomiseen. Mutta uusfilosofia on todellinen infektio, joka yrittää estää kaiken. Mitään elävää ei heidän käsistään synny, mutta he ovat täyttäneet tehtävänsä, jos saavat pitää näyttämöä hallussaan riittävän pitkään jonkin luovan kuolettamiseksi.

Teksti on päivätty 5.6.1977 ja julkaistu Minuit-lehden numeron 24 (toukokuu 1977) liitteenä. Sitä jaettiin ilmaiseksi kirjakaupoissa, joissa myytiin uusfilosofien teoksia.

Suomentanut Antti Paakkari.

Mainokset

Paolo Virno

(kirjasta E così via, all’infinito. Logica e antropologia, Bollati Boringhieri 2010)

Suom. JV
Esipuhe EV & JV

Esipuhe

Eduskuntavaalien jälkeen ilmestyneessä Voima-lehdessä silmiinpistävintä oli useiden kirjoittajien enemmän tai vähemmän suoraan lausuma ihmetys siitä, että vaaleissa ”hyvä” ei voittanut, tai: miksi ”me”, vaikka olemme ”hyviä”, emme voittaneet? Hieman samaan tapaan Anni Sinnemäki päätyi puhumaan vihreiden edustamista ”arvoista”, niiden tappiosta ja ”viestin” läpi saamisen vaikeuksista. Lyhyesti: me olemme hyviä, haluamme hyvää, koska ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja hyvän toteutumisen esteenä ovat joko viestinkulun esteet (virheellinen informaatio) tai hyvän toteutumista estävät ihmistä alistavat rakenteet. Tämä anarkistivirkamiehen moraalivasemmistolaisuus on se maaperä, josta vaihtoehtoliikkeidemme syvään juurtunut antikommunismi versoo yhä uudestaan. Luettuani mainittua Voima-lehteä mieleeni tuli oheinen Paolo Virnon teksti, joka täsmentää mielestäni hyvin sekä sitä, mikä on kommunistien suhde luontojaan ”hyväksi” ymmärrettyyn ihmiseen yhtälailla kuin tämän luontojaan ”pahaksi” ymmärrettyyn toveriin.

Niin Vasemmiston kuin Vihreiden politiikan lähtökohtana on vaikuttanut – teollisen työväenluokan hajoamisesta lähtien – olevan henkilökohtainen moraali: ”me olemme hyviä ihmisiä”. Hajonneen ”hyvän luokan” tilalle on tullut ”hyvä yksilö”. Ja vaikka kokoomuslaiset ajaisivat kännissä, polttaisivat pilveä, jäisivät kiinni näpistelystä ja ahdistelevat naisia, hyvät eivät sorru mihinkään ”paheisiin”. Eräs kammottavimmista poliittisen moralismin osoituksista viime vuosina oli Vasemmistoliiton eurovaalien aikana lanseeraama ”testaa vasemmistolaisuutesi” –nettikampanja, jossa arvioitiin vastaako äänestäjän henkilökohtainen moraali ”vasemmistolaisia arvoja”, eli onko äänestäjä siis tarpeeksi hyveellinen kelvatakseen vasemmiston äänestäjäksi. Tässä moralismin vimmassa maahanmuuttajien piekseminen ja se, ostatko alaikäiselle lapsellesi viinaa viikonloppuna, nivottiin yhteen ilman sen kummempia erotteluja.

Moralismi ei kuitenkaan rajoitu politiikan ja moraalin sekoittamiseen ja politiikan muuntamiseen henkilökohtaiseksi moraaliksi eikä kyse ole pelkästä anarkistisesta käpertymisestä itseen ja oman tilan puolustamisesta pahassa globalisoituvassa maailmassa. Kyse on laajemmasta kyvyttömyydestä analysoida politiikkaa instituutioiden tuottamisen ja sitä kautta myös etiikan tai ”ihmisluonnon” historiallisen määrittymisen tasolla.

Toisin sanoen: kommunistisesta näkökulmasta ihmisellä ei ole annettua ja moraalisesti arvotettua luontoa. Ihminen ei siis ole luontojaan hyvä – kuten vasemmisto ja anarkismi ajattelevat, vaan ”vaarallisen epävakaa”, kuten Virno tekstissään muotoilee. Kuitenkaan tätä ”epävakautta” ei voida eikä tule pyrkiä pitämään kurissa valtion väkivaltamonopolin avulla – kuten ajattelee oikeisto, joka korostaa ihmisen luontaista pahuutta (tai ”syntisyyttä”). Niinpä olisi kyettävä ymmärtämään sitä, miten poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten instituutioiden historialliset muutokset vaikuttavat ”ihmiseläimen vaaralliseen epävakauteen” ja sen yhteiskunnallisiin ohjauksen tai purkautumisen muotoihin?

Kysymys instituutioista asetetaan yleensä dialektisen tai manikealaisen kaksijakoisen kaavan mukaan: joko olemassa olevat instituutiot ovat hyvän välineitä, niihin uskotaan ja luotetaan – näin tekee vasemmisto. Tai sitten halutaan eroon kaikista instituutioista, kuten anarkistit. Kummassakaan tapauksessa instituutioita ei tarkastella historiallisina, muuttuvina. Näin kysymys valtiosta palautuu kysymykseen valtion käyttämisestä, miten se saadaan palvelemaan ”hyvää” sen sijaan, että tarkasteltaisiin miten sen instituutiot nykyisin todella toimivat ja millaisia vaikutuksia ne tuottavat yhteiskuntaan.

Kun valtion käyttäminen ”hyvän välineenä” ei sitten näytä onnistuvan, kun eduskuntavaalit kerta toisensa jälkeen tuottavat pettymyksen ja valtiota hallitsee vuodesta toiseen yhä suurempi paha, vetäydytään omaan moraaliseen närkästykseen. ”Miten ihmeessä nuo pahat ihmiset saattavat kerta toisensa jälkeen voittaa? Miten he onnistuvat turmelemaan, viekoittelemaan ihmisen pahaan?”

Moralistisen närkästyksen kääntöpuoli taas on fasinoituminen oikeiston poliittisista instituutioista ja pyrkimys kaapata ne. ”Jos persut onnistuvat viekoittelemaan ihmisen pahaan, miksi me emme voisi samoilla keinoilla viekoitella heitä hyvään?”

Hyvät ihmiset vaikuttavat olevan samassa tilanteessa kuin Spinoza Teologis-poliittisessa traktaatissaan (Tractatus theologico-politicus) sanoo Aatamin olevan jouduttuaan karkotetuksi Paratiisin puutarhasta: koska Aatami ei ymmärrä luonnollisten syiden todellista järjestystä, hän turvautuu moraalisiin arvostelmiin. Todellisuudessa omena, jonka hän on syönyt, on ainoastaan myrkyllinen, se tuhoaa hänet, koska se ei sovi yhteen hänen oman ruumiinsa kanssa. Koska Aatami ei ymmärrä kausaalisia lakeja, hän kuitenkin luulee, että Jumalan antama kehoitus olla syömättä omenaa on luonteeltaan moraalinen kielto. Näin vaikuttaa toimivan myös nykyvasemmisto, joka näkee kannatuksensa laskun syynä vain ihmisten moraalisen rappion sen sijaan, että se pyrkisi tarkastelemaan niitä materiaalisia muutoksia, joita kapitalistinen tuotantotapa ja sen poliittiset instituutiot ovat kokeneet viime vuosikymmeninä.

Mitä sitten vasemmistomme ”olisi tehtävä” kyetäkseen toimimaan syiden järjestyksessä eikä enää pelkästään vaikutusten alueella?

Sen olisi, mielestäni hyvin yksinkertaisesti, kyettävä tarkastelemaan poliittisia instituutioita ”ulkoa päin”, tarkastelemaan niiden vaikutuksia konkreettisten voimasuhteiden ja ihmisten jokapäiväiseen elämään kohdistuvien vaikutusten eikä instituutioiden itse ääneen lausumien retoristen julistusten tasolla. Miten valtio ihmisten liikkumista kontrolloimalla luo työmarkkinoille oikeudetonta työvoimaa? Miten valtion luomat ”kannustimet” työttömyys- ja sosiaaliturvassa (eli niiden vastikkeellisuuden lisääminen) pakottavat ihmisiä palkkatyön piiriin? Miten poliisin valtaa kasvatetaan ja pikkurikoksista annettavia tuomioita kovennetaan, jotta toimeentuloa ei olisi mahdollista etsiä prekaarien työmarkkinoiden ”kaidan polun” ulkopuolelta?

Subjektiivisella tasolla kansallisvaltio ja sen instituutiot näyttävät kykenevän tuottamaan ainoastaan käpertymistä sisään päin, takertumista todellisuuspohjansa menettäneisiin identiteetteihin, katkeruutta ja nostalgiaa, joka hahmottuu äärioikeiston kannatuksessa ja nousee esiin rasismissa. Koska kansallisvaltio ja kansalliset identiteetit ovat täysin voimattomia globaalien finanssimarkkinoiden edessä, ne voivat korkeintaan pystyttää seinän, johon tappion koittaessa hakataan pehmenneitä päitä.

Ja koska vasemmisto omaksuu teoriansa valtiosta suoraan porvaristolta tai jopa aristokratialta, koska se käsittelee valtiota joko Leviathanina tai hyisenä hirviönä, joka pitää väkivalloin aisoissa ihmisen pahan luonnon tai sitten ”hyvinvointivaltiona”, joka kykenee kääntämään pahan luonnon hyväksi, se ei kykene analysoimaan valtion instituutioiden toimintaa globaalin kapitalismin jokapäiväisessä todellisuudessa.

Millaisia sitten olisivat instituutiot, jotka eivät toisin kuin nykyiset kansallisvaltiot tuota pelkästään kielteisiä, surun affekteja, takertumista ja tarrautumista menneeseen ja kaunamielisiä kännisiä ekstaaseja aina viidentoista vuoden välein, kun voitetaan jääkiekon maailmanmestaruus? Tai kuten Virno kysyy: ”Minkälaisia instituutioita voi olla valtioapparaatin ulkopuolella?” Ja edelleen sitten: ”kuinka jarruttaa ihmiseläimen tasapainottomuutta ja vaarallisuutta siellä missä ei voida nojata enää toistuvaan väkivaltaiseen pakottamiseen kulloinkin voimassa olevien sääntöjen soveltamisessa?”

Virnon mukaan tästä antaa viitteitä juutalaisen kansan eksodus, pako Egyptistä, joka on olennainen, koska siellä hahmottuvat uuden itsehallinnon muodot joutuvat kohtaamaan kansan ”napinan”, kaipuun vanhaa sorronalaisuutta kohtaan, kunnioituksen tovereita kohtaan kääntymisen vihaksi, ”aggressiivisuuden koko kirjon”. Virnon mukaan ”eksoduksen tarina muodostaa kenties kaikkein arvovaltaisimman teologis-poliittisen mallin valtion ylittämisestä. Koska se avaa mahdollisuuden uhata Faaraolle kuulunutta päätöksen monopolia keskinäisriippuvaisen vetäytymisen kautta; myös koska se, antaessaan suuren korostuksen ”napinalle”, sulkee pois sen, että vetäytymisen perustana olisi ihmiseläimen luonnollinen lempeys.”.

Mitä ovat eksoduksen aikana autiomaassa kehittyvät itsehallinnon muodot ja millainen on olosuhteiltaan tuo ei-kenenkään maa?

Edellä mainitussa Teologis-poliittisessa traktaatissaan Spinoza korostaa, että juuri eksodus loi edellytykset sille, että juutalaisista tuli Jumalan valittu kansa. Juutalaisten erityinen onni ei siis johtunut siitä, että pakanat olisivat olleet jollain tapaa alempiarvoisia, moraalittomampia tai kunniattomampia, vaan se johtui pelkästään siitä, miten juutalaiset rakensivat valtionsa ja siitä, että he kykenivät pakenemaan ”poliittisia vaaroja”. Spinozan omin sanoin hänen tarkoituksensa oli ”osoittaa, ettei juutalaisten valinta liittynyt mihinkään muuhun kuin ajalliseen fyysiseen onnellisuuteen ja vapauteen, toisin sanoen itsehallintoon ja siihen, miten ja millä keinoin he hankkivat sellaisen itselleen”.

Toisin sanoen mikään ylimaallinen hyve tai pakanoiden pahe, siis henkilökohtainen moraali, mikään jumalallinen taivaasta pudonnut päätös tai kuten nykyisin sanottaisiin ”poliittinen tahto” ei ratkaissut sitä, miksi juutalaisista tuli muita kansoja onnellisempia. Muillakin kansoilla oli profeettoja ja he kykenivät innovaatioihin. Juutalaisista tuli ”valittu kansa” ainoastaan yhteiskunnallisen tai sosiaalisen organisaation vuoksi, sen vuoksi että heillä oli rohkeutta vetäytyä faaraon raunioituneista poliittisista instituutioista autiomaahan rakentamaan omia instituutioitaan.

Spinoza siis maallistaa radikaalilla tavalla kokonaan ”valitun kansan” merkityksen. Enää valituksi kansaksi tuleminen ei perustu suvereenin Jumalan päätökseen ex nihilo, eikä se siksi merkitse ennen kaikkea rajojen vetämistä, ”oman” leikkaamista irti toisesta. Politiikka ei siis lähde liikkeelle vihollisen nimeämistä koskevasta päätöksestä vaan vapaan maan rakentamista ja pakenemista pois olosuhteista, joissa ei ole mahdollista elää halutulla tavalla. Valituksi kansaksi tuleminen merkitsee uudenlaisen, vapaiden ja aidosti (tai kuten Spinoza sanoisi ”absoluuttisesti”) demokraattisten instituutioiden luomista.

Spinozan mukaan tämä radikaalisti maallinen tapa ymmärtää valittu kansa nousee esiin myös Paavalilla, jonka mukaan ”Jumala on kaikkien kansojen jumala”. Olennaista on ainoastaan se, miten kansat rakentavat yhteiskunnallisen organisaationsa tai instituutiot. Myös Virno nostaa omassa kirjoituksessaan esiin Paavalin katekhonin käsitteen. Katekhon on voima, joka lykkää tai viivyttää ”pahaa”, ja siten estää apokalypsin, maailmanlopun toteutumista. Virnolle katekhonilla on kuitenkin hyvin toisenlainen merkitys kuin konservatiivisessa valtion väkivallan legitimoinnin traditiossa:

”Sen sijaan, että se olisi suvereenisuuden teorian sisäinen tukirakenne, kuten Schmitt ja kumppanit toivovat, ajatus voimasta, joka pidättelee niin sanottua ”pahaa”, voimatta kuitenkaan karkottaa sitä (koska sen karkottaminen vastaisi maailmaloppua, tai pikemminkin , ”maailman avautumisen” surkastumista), se pikemminkin sopii hyvin eksoduksen antimonopolistiseen politiikkaan.”

Millaisia institutionaalisia muotoja tämä ”pahaa pidättelevä voima” sitten voi saada?

Nykyvasemmistolle, joka takertuu uppoavaan valtiolaivaan vaikka onkin toiminut siinä pelkkänä matruusina tai ehkä korkeintaan kokkina kapteenin sijaan, tarkoittaa katekhon – siis pahan lykkääminen – ainoastaan oikeistolaisten annetun pahan luonnon ”viivyttämistä” menemällä porvarihallitukseen, jotta ”saataisiin edes läpi joitakin omia meille tärkeitä teemoja ja estettyä pahimmat leikkaukset”. Virno sen sijaan asettaa kysymyksen: mitä olisivat uudet poliittiset instituutiot, jotka eivät pyri tukahduttamaan ”ihmiseläimen vaarallista epävakautta” väkivalloin vaan organisoimaan sitä säilyttäen avoimuuden muuttuvalle ja rajattomalle maailmalle?

Virnolle yksi keskeinen työkalu on vanha antropologinen rituaalin käsite: rituaali tai riitti luo järjestystä maailmaan, mutta ei kivetä tai jähmetä sitä. Hieman samalla tavoin Giuseppe Cocco kirjassaan MundoBraz pyrkii löytämään Eduardo Viveiros de Castron tutkimusten pohjalta Amazonin intiaanien kosmologiasta käsitteitä uusien instituutioiden analyysille. Coccon mukaan maailman ”brasilianisoitumisen”, tuloerojen kasvun ja olemassa olevien poliittisten instituutioiden kriisin ohella on nimittäin tapahtumassa maailman Brasiliaksi-tuleminen: faveloissa ja Amazoniassa syntyy uusia ei-valtiollisten instituutioiden luonnoksia, jotka voivat toimia esimerkkeinä tulevaisuuden organisaatiomuodoille. Miten siis elää, miten rakentaa asumuksia ja suunnitella kaupunkeja, kun valtion korruptoituneet elimet eivät siihen enää kykene?

Ehkä Helsingissäkin kaupungin ensimmäisiä faveloita rakentavat romanisiirtolaiset voisivat empatian ja säälin kohteina toimimisen sijaan toimia esimerkkeinä siitä, miten ”lähdetään autiomaahan” ja selviydytään alati prekarisoituvilla työmarkkinoilla, ilman yhä syvempään krisiin ajautuvien kansallisvaltion instituutioiden turvaa, niiden jatkuvasti laajenevissa raoissa ja huokosissa. Tietenkin myös paossa tarvitaan instituutioita, tukirakenteita ja infrastruktuureja, mutta niidenkään luomisessa ei näytä tälläkään hetkellä olevan suurta apua olemassa olevista poliittisista instituutioista, joiden edustajat keskittyvät lähinnä virkamatkoilla ryypiskelyyn. Pikemminkin uusia ”toimivia” instituutioita näyttävät olevan kykenemässä rakentamaan romanit itse, yhdessä Satamassa tai Helsingin kaduilla kohtaamiensa prekaarien nomadien kanssa.

Uusien instituutioiden rakentamiseen on siis käytävä itse, nojautuen vanhojen instituutioiden sijaan ainoastaan pakomatkalla kohdattujen toverien tukeen ja matkan aikana tapahtuvien virheiden ja sekaannusten tuottamaan kokemukseen. Kuten Felix Guattari hieman ennen kuolemaansa Sao Paolossa pitämässään esitelmässä totesi:

“Pohjimmiltaan nykypäivän militanteilta ei odoteta sitä, että he sanovat oikeat asiat, että he lukevat ääneen “oikeaa ohjelmaa” vaan että he työskentelevät uusien yhteisten palvelujen luomiseksi: yhteiskunnallisen demokratian palvelut, kuten suoran demokratian “kollektiivit”, solidaarisuuspalvelut, kulttuuri. Ei voida odottaa kapitalististen yhteiskuntien työskentelevän yhteiskunnallisen kudoksen yhdistämiseksi. Tällä alueella ei voida vaatia mitään, kaikki on tehtävä itse.”

Kirjallisuus:

Cocco, Giuseppe: MundoBraz. O devir-mundo do Brasil e o devir-Brasil do mundo, Editora Record, Rio de Janeiro/Sao Paulo, 2009.
Guattari, Felix: ”Ecologie et mouvement ouvrier”, esitelmä Sao Paulossa
huhtikuussa 1992.
Spinoza, Benedictus de: Trattato teologico-politico. Testo latino a fronte, Bompiani, Roma, 2001.

Lue lisää…