Elävien kuolleiden yö

huhtikuu 30, 2010

Du passé faisons table rase,
Foule esclave, debout, debout
Le monde va changer de base
Nous ne sommes rien, soyons tout

– eräästä vanhasta työväenlaulusta

Tänä keväänä, vapun edellä on jälleen manattu esiin työväenluokan haamu. Kuitenkaan tuo haalistunut kuvatus ei enää ole onnistunut esiintymään sellaisena aaveena, joka saisi globaalin ajan paavit ja tsaarit kauhistumaan. Pikemminkin se on toiminut taas uutena nostalgian kaulahihnana, johon epätoivoinen vasemmisto pyrkii hirttäytymään. Kulahtaneen luokkapuheensa inspiroimana ennestäänkin syöksykierteessä olevasta ”Uudesta Vasemmistosta” näyttäisi olevan tulossa eräänlainen ideologisen vasemmistolaisvähemmistön RKP, joka pitää kynsin hampain kiinni viiden prosentin kannatuksestaan ja on kenties kohta valmis mihin tahansa hallituskoalitioon, kunhan Suomessa vielä säilytetään museoina ne viimeiset kolme tehdasta eikä sosiologian laitosten määrärahoja leikata.

Luokasta siis keskustellaan jälleen. Mutta miten? Sosiologeilla on kysyntää. Etsitään ”oikeita duunareita” ja paasataan epämääräisen moraalisella paatoksella tuloerojen kasvusta. Työläisistä puhuttaessa lienee parasta kertoa kasku edesmenneestä operaistimilitantista Romano Alquatista. 60-luvulla Alquati tovereineen oli ainoa osa Italian vasemmistoa, jotka kykenivät todella hahmottamaan luokkataistelun työläisten omana taisteluna heidän materiaalisesta edustaan pääomaa vastaan ja osallistumaan työläisten itsenäisiin taisteluihin työtä vastaan, elävän työn vapauttamiseksi. Operaisteille, työläisten kovalle pakanarodulle vasemmiston symboleilla ja niiden nostalgialla ei koskaan ole ollut mitään merkitystä. Kun Alquati 1990-luvun alussa opetti Roomassa politiikan tutkimusta, tuli eräs opiskelija kertomaan hänelle, että haluaisi tehdä opinnäytteen ”työläisistä”. ”Olet tullut väärään kerrokseen”, Alquati vastasi. ”Arkeologian laitos on toisessa kerroksessa.”

Eikö vallankumouksen työväenliikkeen perinteellä sitten ole enää mitään annettavaa nykyisille yhteiskunnallisille taisteluille? Tietenkin, kunhan se ymmärretään ”perinnöttömien perinteenä”. Marxin mukaan, kuten ehkä muistatte, vallankumouksellinen proletariaatti on luokka, joka taistelee hävittääkseen kaikki luokat. Sen ”materiaalinen etu” on kapitalististen tuotantosuhteiden kumoaminen. Siis vapautuminen työstä pääoman komennossa. Ei (pelkästään) tietyn osuuden kerääminen parlamentissa työväenluokan edustajille ja yhteiskunnallisen tunnustuksen vaatiminen ”oikeille duunareille”. Tässä luokka on subjektiivinen, ei objektiivinen käsite. Se ei synny itsestään samanlaisesta sosiaalisesta taustasta eikä edes ”asemasta tuotannossa”. Luokkataistelu tulee ennen luokkia, luokka syntyy vasta taistelussa, ja silloin luokkataistelu on olemassa vain kun syntyy ”luokka itseään varten”. Kun ihmiset ryhtyvät itse taisteluun parantaakseen omaa elämäänsä ja kumotakseen pääoman komennon yhteiskunnassa.

Luokkataistelu ei myöskään ole sama asia kuin vasemmiston ja oikeiston välinen nahistelu, tuo Ranskan vallankumouksen jäänteenä syntynyt porvarillisen politiikan epäsikiö. Kuten Mario Tronti sanoo, ”kapitalisteja pelottaa työläisten historia, ei erilaisten vasemmistojen politiikka. Edellisen ne ovat mananneet pirujen kanssa helvettiin, jälkimmäisen ottaneet sisään hallituspalatseihin.” Vasemmistopuolueet ovat tietenkin tietyssä kapitalistisen tuotannon vaiheessa toimineet työväenluokan poliittisena organisaationa ja sen käsivartena porvarillisissa poliittisissa instituutioissa. Viimeistään 1960-luvulta alkaen on kuitenkin ollut selvää, etteivät ne enää ole sitä vaan kerta toisensa jälkeen ne ovat toimineet pikemminkin työläisten etua vastaan ja toimineet vanhaa ilmausta muistellen ”kapitalistiluokan käsikassarana”. Ne ovat toimineet keinona integroida työntekijät pääoman järjestykseen: edistäneet palkkamalttia, torjuneet liian ”radikaaleina” pidettyjä vaatimuksia ja ennen kaikkea saarnanneet palkkatyön evankeliumia, siis pyrkineet entistä tiukemmin sitomaan elävää työtä pääoman komentoon.

Mistä tämä sitten johtuu? Ei tietenkään pelkästään siitä, että vasemmistolaiset poliitikot on kutsuttu patruunoiden kanssa saunomaan ja metsälle sekä juomaan vanhaa konjakkia. Vasemmisto on takertunut omaan itseensä, poliittisen organisaationsa säilyttämiseen ja oman asemansa varjeluun eräänlaisena saamelaisten tai eskimoiden kaltaisena vähemmistökulttuurina. Aivan kuten proletariaatti on luokka joka taistelee hävittääkseen kaikki luokat, on sen poliittisen organisaation oltava ”armeija joka taistelee kadotakseen”. Eikä kuten nykyinen vasemmistomme, jatkaakseen itseään kuin sukuaan hampaat irvessä. Vasemmistolaisista järjestöistä näyttääkin tulleen eräänlaisia kirkon tai suvun kaltaisia organisaatioita, joille ainoa merkityksellinen asia on sen oma uusintaminen.

Viimeistään Urpilaisen ja Heinäluoman sairaat horinat maan tavasta ja työtä vievistä siirtotyöläisistä ovat osoittaneet, että vappumarssilla pönöttäen punalippuja heiluttavia taantumuksen jullinperseitä on korkeintaan heitettävä mädillä kananmunilla. Enkä kykene Vasemmistoliitonkaan linjauksista erottamaan mitään todellisia keinoja, joiden kautta se kykenisi todella kytkeytymään yhteiskunnallisiin kamppailuihin, siis elävän työn pyrkimyksiin vapautua kapitalistisesta riistosta. Itse asiassa ainoastaan Alex Stubb (kok) on viime aikoina esittänyt aiheesta edes jossain määrin tolkullisia, vaikka tietenkin täysin porvarillisia näkemyksiä. Abstraktilla vasemmiston idealla ei ole mitään merkitystä tämän päivän työläisten yhteiskunnallisille taisteluille!

Entä sitten? ”Mitä on tehtävä?”, hokee toimintaohjeita etsivä vasemmistomme, jolta on pallo hukassa, koska se on sen jalassa ja vetää sitä pinnan alle. Aluksi luovuttava kaikesta vasemmistolaisesta ideologiasta, idioottimaisista yleisluontoisista kaavoista ja ennakko-oletuksista, joilla se yhä useammin yhteiskuntaa tarkastelee. Vasemmisto esimerkiksi puolustaa valtion sääntelyä eli kontrollia, mutta se tekee sen niin epämääräisellä yleisellä tasolla, että se yhä useammin vaatii kontrolloimaan prekaareja työläisiä eikä riistäjiä. Arhinmäen Heinäluomaa vastaan esittämä sekopäinen kommentti työperäisen maahanmuuton ”tarveharkinnan” säilyttämisestä ja iänikuisista ihmiskaupan peikoista on osoitus juuri tästä. Ottakaa nyt perkele asioista selvää! ”Pitäkööt puolueettomat humanistit korulauseensa…”

On saatava kapitalistit vapisemaan. On päästävä eroon kaikesta nostalgiasta vanhoja teknisiä välineitä kohtaan (kuten työllisyyden lisääminen koska työttömät toimivat vara-armeijana). On unohdettava vanhat vaatimukset ja käsitystavat. On lakattava kuvittelemasta, että koinsyömä vasemmistolainen retoriikka olisi keino, jolla kytkeytyä yhteiskunnallisiin kamppailuihin ja levittää niitä. Ja on ainakin heti paikalla lakattava roikottamasta mukana kaikenlaista kierrätettyä rekvisiittaa, vanhoja roolipukuja, repliikkejä ja kertosäkeitä.
Ja jos muisteltava on, jos jonkinlaista kollektiivista muistia tarvitaan, on sen oltava elävää. Tänä vappuna on mieluummin kuin KOM-teattaria ja muuta homehtunutta paskaa, kuunneltava vaikkapa vuoden 2006 prekariaatin tunnari

Miksi et käy vappumarsseilla? Koska ne ovat niin saatanan tylsiä? Kulahtaneita puoluejohtajia, jotka pitävät aina samoja tyhjiä puheita aina samoissa punaisissa pikkutakeissaan ja läimivät toisiaan olalle. Paskaa musiikkia, jonka tahdissa marssitaan menneiden taistelujen muistomerkiltä toiselle ja lähdetään takaisin kotiin valmistautumaan seuraavaan työpäivään.

[…]

Prekariaatin ei tarvitse kiristellä hampaita tai ryhtyä luokkataistelun kerjäläismunkeiksi, sillä sen rikkaus on mittaamaton. Se elää ja tuottaa jo pikemminkin pääomasta huolimatta kuin sen ansiosta. Prekariaattia riistetään, koska sillä on mitä riistää… Ellei prekariaatti kykenisi elämään ja tuottamaan ilman pääomaa ja palkkatyötä, ei nykyinen elämän pätkittäminen olisi mahdollista.

(2006 Perustulo.Nyt -lehden pääkirjoitus)

Mainokset