Uuden New Dealin poliittinen mahdottomuus

heinäkuu 17, 2011

”It’s a Great Time to be Rich”. Näin otsikoi Business Week  16.12.2010 artikkelinsa, joka on itse asiassa varsin hämmentävä, koska en ole varma hehkuttaako se rikastumisen mahdollisuuksia aidosti vai onko tarkoituksena kritisoida tuloerojen kasvua[1]. Artikkelissa korostetaan, että mikäli demokraattien ja republikaanien välisenä kompromissina syntyneeseen uuteen elvytyspakettiin kuuluvat veronalennukset toteutetaan, rikkaiden verotus tulee olemaan matalampaa kuin koskaan ”miesmuistiin”. Varakkaille amerikkalaisille mahdollisuus säilyttää varallisuutensa ja rikastua entisestään on siis parempi kuin lähes koskaan 1930-luvun suuren laman ja New Dealin jälkeen. Perintövero on alhaisempi kuin koskaan viimeisten 80 vuoden aikana. Ylin marginaalitulovero säilyy 35 prosentissa, joka on alhaisin taso sitten vuoden 1931. Obaman hallitus yritti nostaa tämän veroasteen 39,5 prosenttiin, mutta joutui lopulta antamaan periksi.  Erityisesti kaikkein rikkaimmille suurin merkitys on toki pääomaveroilla, sillä eniten ansaitsevien 1 % tuloissa pääomatulojen osuus on 53,6 % ja palkkatulojen osuus ainoastaan 35,3 %. Uudessa veropaketissa pitkän aikavälin pääomatulojen veroaste tulee olemaan 15 %, mikä on alhaisin sitten vuoden 1933.

Joulukuussa kongressi hyväksyi Bushin veronalennusten jatkumisen ainakin kaksi vuotta. It’s a great time to be rich…

Huhtikuussa Obama suostui republikaanien vaatimuksesta laajamittaisiin valtion menojen leikkauksiin, mutta tästä huolimatta republikaanit eivät suostuneet nostamaan liittovaltion 14,3 biljoonan dollarin velkakattoa. Sen vuoksi liittovaltio ei ole voinut lainata rahaa toukokuun jälkeen, ja ellei sopuun velkakaton nostamisesta päästä ennen elokuun 2. päivää, liittovaltio ei kykene maksamaan laskujaan. Samalla kun demokraatit ja republikaanit kiistelevät siitä, pitäisikö Medicare ja Medicaid sekä sosiaaliturva lakkauttaa kokonaan vai vain puolittaa, republikaanit eivät suostu vähäisimpiinkään verojen korotuksiin, varsinkaan rikkaille. Demokraatit ovat säälittävästi piipittäen yrittäneet ehdottaa esimerkiksi yritysten omistamien yksityislentokoneiden verovähennysoikeuden poistamista tai  vähennyksien rajoittamista sellaisilta kotitalouksilta, jotka tienaavat yli puoli miljoonaa dollaria vuodessa[2].

Kaikista Obaman valinnan yhteydessä väläytellyistä ”Uuden New Dealin” haaveista huolimatta kehitys näyttää siis menevän täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Rikkaiden verotus tulee olemaan nimenomaan Suurta lamaa ja New Dealia edeltävällä tasolla. Kaikki tämä tapahtuu siitä huolimatta, että jopa talouskriisin suurimpiin syntipukkeihin luettava luottoluokituslaitos Moody´s on esittänyt varauksia veronalennuspaketin tehokkuudesta talouden elvyttämisen kannalta[3]. Moody´sin ekonomistien mukaan paketilla olisi kyllä ”substantiaalinen” merkitys USA:n talouskasvulle, mutta he huomauttavat silti, että tutkitusti esimerkiksi työttömyyskorvausten nostaminen olisi huomattavasti tehokkaampaa elvytystä, koska pienituloiset kuluttavat rahat nopeasti ja luovat siten kysyntää. Sen sijaan rikkaiden verotuksen elvytysvaikutus on jopa luottoluokittajien mukaan vähäistä:

Among the least economically effective fiscal policies being considered are the lower marginal personal tax rates for higher-income households. In normal times, allowing those tax rates to rise back to their 1990s levels would have little macroeconomic impact. The rates would rise by only a small increment and would still be relatively low by historical standards. Any negative supply-side effects would likely be modest.

Moody´sin arvion mukaan jokaista työttömyyskorvauksiin käytettyä dollaria kohti BKT kasvaa vuodessa 1,6 dollarilla. Sen sijaan veronalennuksiin, joiden myötä Bushin hallinnon väliaikaisiksi tarkoittama ylimmän marginaaliveroasteen lasku 35 %:iin jatkuu, käytetty dollari lisäi bruttokansantuotteen kasvua ainoastaan 0,5 dollarilla. Yritysverotuksen  alentaminen on kansantaloudellisesta näkökulmasta vieläkin tehottomampaa. Tästä huolimatta edes vielä kaksi vuotta sitten historiallisen edistykselliseksi kuviteltu Obaman hallinto ei kykene saamaan aikaan mitään muuta kuin historiallisen suuret veronalennukset. Nähdäkseni kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että Obama olisi kääntänyt takkinsa tai että republikaanien vaalivoitto kongressin välivaaleissa olisi pakottanut Obaman surkeisiin kompromisseihin. Nämä ilmiöt ovat merkkejä siitä, että uuden New Dealin saavuttaminen vaikuttaa poliittisesti yhä mahdottomammalta, koska kapitalismille se kuulostaa sen omalta hautajaissaatolta.

Kevään mittaan Obaman hallinto ja sen ”velkakomissio” Erskine Bowlesin ja Alan Simpsonin johdolla on metelöinyt leikkauksien välttämättömyydestä ja maalaillut kauhistuttavia uhkakuvia koko Yhdysvaltain julkisen talouden kaatumisesta, mikäli leikkausten kanssa ei kiirehditä.

Esimerkiksi Paul Krugman on kuitenkin huomauttanut (”Fears and Failure”, NY Times 5.5.2011), ettei valtiontalouden lyhyen tähtäimen kriisistä näy merkkejä markkinoilla. Yhdysvaltain valtionvelkakirjat menevät kaupaksi erittäin hyvin ja niiden korot ovat varsin matalalla tasolla, mikä viittaa siihen, että sijoittajat luottavat vahvasti Yhdysvaltojen kykenevän selviytymään veloistaan. Krugmanin mielestä pelkoa lietsotaankin pikemminkin tarkoituksellisesti, jotta voidaan perustella valtion menojen, kuten terveydenhuollon ja sosiaaliturvan leikkaukset. Budjetin alijäämällä pelottelevat republikaanit, jotka väittävät että valtionvelka tuhoaa Amerikan, eivät nimittäin aseella uhatenkaan suostu pienimpiinkään verojen korotuksiin siitä huolimatta, että verot ovat, kuten sanottu, historiallisen alhaisia.

Obaman ”edistyksellinen” hallinto näyttää siis käyttävät pelkästään samoja kiristystoimia, jotka euromaiden velkakriisin hallinnassa ovat osoittautuneet tehottomiksi. Kreikka on palannut jälleen tukijonoon. Siitä huolimatta, että leikkaukset ovat ainoastaan pahentaneet Kreikan valtiontalouden kriisiä ja jopa lisänneet sen velkataakkaa, tuen ehtoja ovat taas uudet leikkaukset. Ehtojen hyväksymiseen on alettu suhtautua kriittisesti jopa valtavirran talouskolumnistien kirjoituksissa.

Sen sijaan pidemmällä tähtäimellä Yhdysvaltain taloudessa näyttäisi olevan ongelmia, joiden ratkaisemiseksi ”uutta New Dealia” vaadittaisiin. Asuntomarkkinat ovat edelleen kriisissä, johon ne joutuivat subprime-luottojen romahtamisen myötä ja velanmaksussa epäonnistuvia ihmisiä joutuu jatkuvasti häädetyiksi kodeistaan. Velkaloukussa olevia amerikkalaisia on edelleen satoja tuhansia ellei miljoonia. Suurimmat ongelmat koskevat kuitenkin The Economistin (”Angst in the United States: What’s Wrong with America’s Economy, 28.4.2011) mukaan työmarkkinoita: talouden kasvukaan ei vaikuta merkittävästi vähentävän työttömyyttä, nuorisotyöttömyys on korkealla eikä varsinkaan matalasti koulutetulle työvoimalle löydy työpaikkoja. Toukokuun alussa julkaistujen tietojen mukaan työttömäksi ilmoittautuvien määrä onkin noussut 43.000:lla. Economistin mukaan olisi tietenkin luotava lisää matalapalkkaisia työpaikkoja eli lisättävä ”työmarkkinoiden joustavuutta. Näin ehdottaa myös mm. luovien luokkien teoreetikkona tunnettu Richard Florida (Financial Times 4.5.2011), jonka mukaan avain Yhdysvaltojen talouden kääntämiseksi nousuun on lisää partureita ja latten höyryttäjiä, siis matalapalkkaisia palvelualan työntekijöitä, jotka luovien alojen eliittityöläisten lisääntyviä tarpeita. Toiset puolestaan haaveilevat, että työvoimakustannusten kasvaessa Kiinassa teollisuus siirtyy takaisin Yhdysvaltoihin ja palauttaa voimaan fordismin kulta-ajat.

Selkeän alueellisen kansainvälisen työnjaon näyttäisikin olevan korvaamassa monimutkaisempi työn vyöhykkeiden hierarkia, jossa Kiina ei enää toimi pelkästään ”maailman tehtaana” vaan pyrkii yhä enemmän investoimaan ns. luovaan talouteen sekä myös esimerkiksi bioteknologioihin ja uusiutuviin energianlähteisiin. Samalla erityisesti niillä sektoreilla, joilla valmistettavien tuotteiden elinkaari on lyhyt ja tuotantoa on nopeasti sopeutettava uusien tuotteiden valmistukseen, teollisuus näyttäisi olevan siirtymässä osittain takaisin Yhdysvaltoihin, koska siellä työvoimakustannusten kasvu on huomattavasti hitaampaa kuin Kiinassa, ja työntekijän keskimääräinen tuottavuus kuitenkin edelleen noin kolminkertainen Kiinaan verrattuna.

Kuten jo pitkään on hoettu, Yhdysvaltojen teollisuuden kilpailukyvyn merkittävä kohentaminen edellyttäisi kuitenkin dollarin heikkenemistä suhteessa renmimbiin. Vaikka dollarin kurssi onkin ennätyksellisen alhaalla suhteessa muihin valuuttoihin, ei Kiina ole valmis antamaan renmimbin arvon nousta tarpeeksi voimakkaasti, jotta dollarin suhteellinen heikkeneminen parantaisi tarpeeksi amerikkalaisen teollisuuden kilpailukykyä. Dollarin arvoa pitää edelleen ylhäällä sen asema kansainvälisenä kauppa- ja varantovaluuttana, eikä sille näy vaihtoehtoja, koska euroalueen epävakaus vähentää jatkuvasti sijoittajien luottamusta euroon. Kiinalla ja muilla kehittyvillä mailla on tietysti teollisuudensa kilpailukyvyn lisäksi välittömät intressit pitää dollarin arvoa korkealla, koska niiden keskuspankeilla on valtavat dollarivarannot, joiden arvon laskua ne pelkäävät (ennen Fedin aloittamaa ”määrällistä kevennystä” Kiinan keskuspankilla oli suuremmat dollarivarannot kuin Fedillä).

Huolimatta siitä, että arvioiden mukaan globaalin kauppataseen epätasapainon korjaaminen hyödyttäisi lähes kaikkia ja olisi välttämätön edellytys kriisin ratkaisemiselle, näin ei näytä olevan tapahtumassa. Kuten Richard Bernstein sanoo Financial Timesissa (”EM central banks are doing Fed’s dirty work”, 27.4.), Federal Reserve näyttää odottavan, että kehittyvien maiden, ennen kaikkea Kiinan keskuspankit hoitavat “sen likaiset työt” globaalin inflaatiouhan torjumisessa. Fed nimittäin jatkaa löysää rahapolitiikkaansa – ei nosta korkoja eikä lopeta ”määrällistä keventämistä” – koska se laskelmoi, että inflaation uhka ei johdu mistään muusta kuin kysynnän kasvusta kehittyvien maiden markkinoilla. Siksi se jättää inflaation torjumisen ennen kaikkea näiden maiden keskuspankeille, jotka koronnostoilla ja luottojen myöntämistä kiristämällä pyrkivät hidastamaan kysynnän kasvua eli jäädyttämään palkkojen kehityksen. Nähtäväksi jää, miten Kiina reagoi tilanteeseen ja miten tämä vaikuttaa konfliktien kehittymiseen Kiinassa, sillä viime aikoina Kiinan hallitus on suhtautunut kiihtyviin työtaisteluihin aiempaa suopeammin, minkä vuoksi nimellispalkat ovatkin nousseet viimeisten 2 vuoden aikana lähes 15 % vuosivauhtia. Tässä Fed siis pyrkii jälleen asettamaan amerikkalaiset ja kiinalaiset työntekijät vastakkain: kiinalaisten työntekijöiden palkkojen kohoaminen on pysäytettävä, jotta amerikkalaisilla on saatavillaan halpoja kulutustavaroita ja ekspansiivista luototusta Yhdysvalloissa voidaan jatkaa.

IMF:n keväällä 2011 julkaiseman ”World Economic Outlookin” mukaan keskeisten ylijäämätalouksien kuten Kiinan ja öljyntuottajamaiden ylijäämät ovat laskeneet ja alijäämätalouksien taseet hieman kohentuneet. Tämä on kuitenkin johtunut pääasiassa kysynnän heikkenemisestä alijäämätalouksissa eikä niinkään kysynnän kasvusta ylijäämätalouksissa[4]. IMF:n mukaan ”lokakuun 2010 talouskatsauksen julkaisemisen jälkeen maat,joilla on ulkoisen taseen ylijäämä, ovat tehneet hyvin vähän kysynnän tasapainottamiseksi”.

Kiinan keskuspankin rahapoliittiset toimenpiteet eivät kuitenkaan välttämättä ole sen tehokkaampia kuin Fedin (joka ei yrityksistään huolimatta onnistunut subprime-kriisin estämisessä, koska Kiinasta virtasi jatkuvasti halpaa rahaa Yhdysvaltain markkinoille).  Kuten Christian Marazzi huomauttaa, rahapolitiikka luo edelleen ainoastaan edellytyksiä uusien finanssikuplien syntymiselle, koska luotu likviditeetti ei siirry taloudelliseen kiertoon (luototus on edelleen varsin heikkoa, investoinnit kiinteään pääomaan pieniä, puhumattakaan työvoimainvestoinneista, sillä palkkakehitys on jäädytetty niin USA:ssa kuin Euroopassa ja työttömyys ei näytä ainakaan vähenevän) vaan jää finanssimarkkinoille[5]. Kiinan tai EKP:n koronnostot ruokkivat ainoastaan carry tradea, spekulointia korkotasojen eroilla (otetaan lainaa sieltä, missä korot ovat matalat ja investoidaan sinne, missä ne ovat korkeammat), mikä taas lisää valuuttakriisin todennäköisyyttä.

Uuden New Dealin luominen on siis mahdollista ainoastaan globaalilla tasolla, mutta tällä hetkellä minkäänlaista poliittista ratkaisua ei vaikuta olevan mahdollista löytää. Kiinan hallitus ja saksalaiset pankit rahoittavat voitokkaasti ylivelkaantuvia maita ja hyväksyvät palkkakehityksen stagnaation sekä pääomien investoinnin ensisijaisesti finanssimarkkinoille.  Ainoaksi ratkaisuksi tähän epätasapainoon esitetään leikkauksia ja kiristyksiä, eli velkaantuneiden maiden muuttamista Saksan mallin mukaisiksi: työntekijöiden palkat jäihin, suuria voittoja pankeille riskialttiilta markkinoilta, joilla koituvat mahdolliset tappiot EU takaa. Minkäänlaista New Dealin kaltaista pyrkimystä tuottavuushyötyjen jakamiseen työntekijöille ei siis todellakaan ole näköpiirissä!

Mitä uuden New Dealin tulisi sisältää?

Kuten esimerkiksi Michel Aglietta ja Robert Boyer ovat useaan otteeseen korostaneet, keskeisin alue teietoyhteiskunnan uuden New Dealin luomisessa on koulutus. Kestävän pohjan luomiseksi tietopohjaisen talouden kasvulle olisi investoitava pitkäjänteisesti ”inhimillisen pääoman” kehitykseen. Toisin sanoen koulutus olisi nähtävä investointina eikä menoeränä, koska sillä on ratkaiseva merkitys tietotyhteiskunnan tuottavuuden kannalta. Lisäksi koulutuksen olisi kyettävä lisäämään työntekijän itsenäisyyttä ja luovuutta sekä mahdollisuuksia omaehtoisen tuotannon organisointiin markkinoiden välittömistä (lyhyen tähtäimen) vaatimuksista huolimatta. Näin voitaisiin välttää kapitalistiselle tuotannolle ominaiset jatkuvat kriisit ja tasapainottaa talouden kasvua samalla tavoin kuin fordismin ”kultaisen 30 vuoden” aikana Toisen maailmansodan jälkeen.

Mikäli esimerkiksi Yhdysvaltojen taloudessa keskeisin rakenteellinen ongelma on, että matalasti kvalifioidulle työvoimalle ei löydy töitä, olisi nimenomaan luotava palkkatyöstä irrotettuja tulon muotoja, jotka tekevät mahdolliseksi investoinnit inhimilliseen pääomaan (siis koulutuksen).

Hieman tilannetta seuranneelle tulee kuitenkin nopeasti mieleen, että kehitys esimerkiksi juuri koulutuksen alueella näyttää lähinnä päinvastaiselta. Lukukausimaksujen käyttöönotto, koulutuksen määrärahojen leikkaukset ja tuloksellisuuden entistä tarkempi kontrollointi viittaavat nimenomaan finanssimarkkinoiden lyhyen tähtäimen perspektiivin olevan valtaamassa lopullisesti koulutusta tai ”inhimillisen pääoman markkinoita”. Kuten Pierre Dardot ja Christian Laval huomauttavat, juuri opettajat ovatkin olleet lähes kaikkien viime aikaisten yhteiskunnallisten kamppailujen eturintamassa, vastustamassa koulutukseen kohdistuvia leikkaus- ja kontrollitoimia, koska heistä pyritään näiden uudistusten myötä tekemään keskeisiä työvoiman hallinnan operaattoreita[6].

Nimenomaan koulutuksen piirissä tilanne näyttää siis suorastaan toivottomalta uuden New Dealin kannalta. Sen sijaan, että luotaisiin uusi yhteiskuntasopimus, lisätään siis koulutuksen rahoituksen velkavetoisuutta ja siten viedään tietokapitalismilta sen tuotannollinen pohja massakoulutuksessa. Sen sijaan, että työvoiman itsenäisyyttä pyrittäisiin lisäämään, sitä pyritään alistamaan entistä tiukemmin työnantajien välittömään kontrolliin.

Päinvastoin kapitalistiset hallitukset ovat organisoimassa omaa luokkataisteluaan. Kuten suursijoittaja Warren Buffett kiteytti, ”on varmasti olemassa luokkataistelu, mutta sitä käy minun luokkani, rikkaiden luokka, ja me olemme voitolla”[7].

Mitä New Deal sitten omassa historiallisessa kontekstissaan tarkoitti? Mitä sen historialliset edellytykset olivat ja miksi uusi New Deal ei näytä mahdolliselta?

Käydään siis vielä kerran läpi lyhyesti, mitä F. D. Rooseveltin New Deal historiallisesti tarkoitti? Millainen oli se kapitalismin fordistinen regulaatiomuoto, joka New Dealin myötä alkoi hahmottua?

Rooseveltin ja häntä ennen Henry Fordin havaitsema ongelma oli, että jatkuvat ylituotanto- tai alikulutuskriisit toistuivat, koska samalla kun pääoma pyrki painamaan työn hintaa mahdollisimman alas, kenelläkään ei ollut varaa ostaa jatkuvasti laajenevan tuotannon kaikkia tuloksia. Samalla kyse oli kuitenkin ennen kaikkea työläisten kamppailuiden asettamista haasteista: 1920-luvun lopussa ammattiyhdistysliike oli saavuttanut USA:ssa äärimmäisen vahvan organisaatiotason ja jatkuvat lakot aiheuttivat suuria ongelmia teollisuudelle, erityisesti koska kalliiden koneiden seisottaminen aiheutti suuria tappioita. Kun John Maynard Keynes lausahti sääntelyä vastustaville aristokraattitovereillleen, että ”pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita”, hän viittasi myös hyvin konkreettiseen proletaarisen vallankumouksen uhkaan. Palkkojen laskeminen oli ”tosiasiallisen kysynnän” riittämättömyyden lisäksi myös käytännössä mahdotonta, koska työläiset eivät hyväksyneet sitä[8]. Siten ainoaksi mahdollisuudeksi kasvattaa pääoman tuottamaa lisäarvoa jäi työn tuottavuuden kehittäminen ja tuottavuus hyötyjen jakaminen työntekijöille niin, että lakkoja voitiin ehkäistä ja työvoiman saatavuus pitkällä tähtäimellä taata.

Regulaatiomuotona fordismin keskeiset piirteet olivat[9]:

       kollektiivisen neuvottelun järjestelmä, jossa sovittiin lisääntyvien tuottavuushyötyjen jakamisesta työntekjöille. Tuottavuutta mitattiin output per hour –järjestelmällä

       talous- ja rahapoliittisesti suvereeni valtio, joka toimi sopimuksen institutionaalisena vahvistajana, sekä huolehti työvoiman uusintamisesta työttömyysjaksojen aikana (sosiaaliturva) ja lamakausina rahoitti keskuspankkirahoituksella investointeja suurinfrastruktuurihankkeisiin työttömyyden vähentämiseksi ja siten kysynnän lisäämiseksi (ns. deficit spending)

Nykyisin kumpaakaan näistä regulaatiomuodon edellytyksistä ei kapitalistisen tuotantotavan tasolla näytä olevan olemassa.

Yhtäältä tieto- ja palvelutyön tuottavuutta ei voida mitata yksiselitteisesti output per hour –periaatteen avulla, mistä kertoo työn tuottavuuden mitattavuusvaikeuksia koskevan keskustelun räjähdysmäinen kasvu 1990-luvulta alkaen. Esimerkiksi yhtenä keskeisistä syistä Nokian nykyiselle alamäelle pidetään sitä, että se on väkisin pyrkinyt organisoimaan ja mittaamaan työtä taylorismista peräisin olevin, luovaan tietotyöhön soveltumattomin periaattein. Olennaisinta on kuitenkin, että työ nykyisin ei ole luonteeltaan yksilöllistä vaan kollektiivista, se perustuu yhteiseen älyyn ja koko elämän aikana muodostettuihin verkostoihin, joiden irrottaminen työntekijästä ja hänen työstään ei ole mahdollista. Siksi sopimukseen tuottavuushyötyjen jakamisesta näyttää olevan mahdoton päästä, koska työnantajat pitävät näitä työn kannalta välttämättömiä tekijöitä ”hyödyttöminä” eivätkä suostu maksamaan niistä. Sen sijaan vaikutetaan pyrkivän entistä tiukemmin puhtaaseen alistamiseen ja työntekijän sulkemiseen työpaikan neljän seinän sisään sekä kaikkien pakottamiseen ”menemään töihin”.

Toisaalta kansallisvaltio ei ole enää samassa mielessä taloudellisesti suvereeni kuin fordismin aikana. Sillä ei näytä olevan samanlaista kykyä säännellä työmarkkinoita eikä varsinkaan rahoittaa välttämättömiä investointeja tietotalouden perusrakenteisiin. New Dealin pitäisi siis olla globaali ja pyrkiä globaalin tai edes euroalueen sisäisen epätasapainon korjaamiseen. Näin ei kuitenkaan näytä olevan käymässä, sillä pikemminkin kansainvälisten rahoituslaitosten ja instituutioiden pyrkimyksenä on pakottaa kaikki maat alikuluttaviksi ja finanssimarkkinoille rahaa pumppaaviksi Kiinoiksi ja Saksoiksi. Kysymys on siten myös ja ennen kaikkea poliittisesta kriisistä: kyvyttömyydestä muodostaa sellaista poliittista yhteisöä joka kykenisi uuden New Dealin rakentamiseen.

Mistä tämä perustavanlaatuinen ristiriita sitten johtuu? Uskoakseni meidän on jälleen kerran näiden ristiriitojen ymmärtämiseksi tarkasteltava kapitalismia siitä ainoasta näkökulmasta, josta sen kehityksen hahmottaminen on mahdollista: elävän työn puolueellisesta näkökulmasta. Kuten Mario Tronti jo 1960-luvulla opetti, tapahtuu kapitalistiluokan poliittinen järjestäytyminen (siis ”rikkaiden luokan luokkataistelu”, kuten Warren Buffett sanoo) ainoastaan vastauksena työläisten mikrotason kamppailuihin (”taloudelliseen organisoitumiseen”)[10].

Tämä mikrotason organisoituminen saa kuitenkin usein suoran konfrontaation eli lakon sijaan paon tai työstä kieltäytymisen muodon. Siksi elävän työn tavat paeta pääoman alaisuuteen joutumista ovat olennaisia kapitalismin dynamiikan ymmärtämisen kannalta, sillä työn ja tuotannon organisaation muutokset tapahtuvat ainoastaan vastauksena niihin.

New Dealin mahdottomuus johtuu siitä, että nykyisin työvoiman hallinta eli paon estäminen ”porkkanan” avulla vaikuttaa mahdottomalta ja sen vuoksi ainoa vaihtoehto on turvautua keppiin eli paon suoraan estämiseen eri keinoin, kuten leikkaamalla mahdollisuuksia palkkatyöstä – pääomalle alisteisesta työstä – riippumattomaan tuloon.

Pääoman arvonlisäyksenkannalta kaikkein olennaisin tuotanto – tietoon ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyvä työ – on nimittäin nykyään luonteeltaan sellaista, että sitä on äärimmäisen vaikeaa mitata millään kvantitatiivisilla menetelmillä. Olemassa olevien mittausmenetelmien soveltamisesta on itse työlle lähinnä haittaa ja se johtaa työntekijöiden pakoon tai ainakin työmotivaation heikkenemiseen. Nykyaikaisen liikkeenjohdon guru Peter Drucker pohtii tätä ongelmaa kirjassaan Johtamisen haasteet. Hän viittaa siihen, että esimerkiksi kaikkien Microsoftin entisten työntekijöiden mielestä Microsoft on maailman vastenmielisin yritys, koska he ovat niin loukkaantuneita siitä, että heidän luovaa työtään mitataan pelkästään rahallisella tuloksella. Yhä useammat tietotyöntekijät vaikuttavatkin pyrkivän joko siirtymään itsenäisiksi yrittäjiksi tai sitten ”downshiftaamaan”, tekemään vähemmän palkkatyötä ja käyttämään aikaansa omaehtoisella tavalla.

Toiseksi tieto- ja palvelupohjaisen kapitalismin sisällä on mahdoton erotella tuottavaa ja tuottamatonta työtä, koska se on luonteeltaan yhteistä tai kollektiivista, eikä se siksi palaudu yksittäisten työntekijöiden mitattavissa oleviin tekoihin. Kuitenkin tuottavan ja tuottamattoman työn erottelu sekä homogeeninen mitta näyttää olevan pääoman arvonlisäyksen välttämätön edellytys, sillä kollektiivinen tulo (perustulo, yhteiskuntatulo, biotulo) saattaisi tarjota sellaisia välineitä työvoiman itseorganisoitumiseen, ettei sen alistaminen pääoman komentoon enää olisi mahdollista. Siksi uuden tuotantotavan vaatimat tulonmuodostuksen reformit, tulon irrottaminen palkkatyöstä tai muusta mitattavasta suoritteesta, näyttäytyvät kapitalismille kauhukuvana sen omasta lopusta.

Tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että kapitalismilla yhteiskunnallisena järjestelmänä ei enää ole kykyä uudistua sillä tavoin, että se kykenisi luomaan tasapainoista säätelymuotoa fordismin tilalle. Kysymys koskee siis sitä, voiko kapitalismi tuotantotapana säilyä ilman homogeenista (kvantitatiivista) tuottavuuden mittaa ja ilman kansallisvaltiota, joka kontrolloi työvoiman liikkuvuutta ja tasapainottaa antagonismeja. Nähdäkseni ei, sillä työvoiman itsenäisen liikkeen estäminen ja työn alistaminen abstraktiksi työksi ovat pääoman arvonlisäyksen kaksi edellytystä. Siksi elävän työn nykyisen paon haltuunotto näyttää takeltelevalta.

 

Onko Kiinassa fordismia?

Tähän vastauksena varmasti esitetään kuitenkin: entä globaali taso? Eikö Kiinassa, joka on ”maailman tehdas”, olla siirtymässä kohti fordismia? Eikö Kiina voisi toimia globaalin New Dealin moottorina, kuten esimerkiksi Giovanni Arrighi vihjaa[11]?

Arrighin väitteet, joiden mukaan Kiina on luomassa ei-kapitalistista markkinataloutta, jossa talouskasvu perustuu luonnonvarojen riistämisen sijaan työvoiman hyödyntämiseen, eivät nykytilanteen valossa vaikuta millään tapaa uskottavilta. Mutta myöskään syvemmällä tasolla Kiinassa ei ole olemassa ”fordismia” vaikka siellä olisikin tehtaita. Näiden tehtaiden asema globaalin kapitalismin työnjaossa on nimittäin aivan toinen kuin Detroitin ja Billancourtin autotehtaiden 1950-60 –luvuilla. Siksi myös näiden tehtaiden työläisten taistelut saavat aivan toisenlaisia muotoja.

Arrighin  esittämä – ja monien kolumnistien ynnä muiden vähemmän terävästi omaksuma – väite Kiinan globaalista hegemoniasta perustuu ajatukseen, että seuraavaksi olisi Genovan, Hollannin, Englannin ja Yhdysvaltojen johtamien kapitalistisen kasautumisen syklien jälkeen tulossa Kiinan johtama sykli, jonka aikana tapahtuisi siirtymä ulos kapitalismista demokraattiseen markkinatalouteen. Arrighi itse myös korostaa teoksessaan The Long Twentieth Century, ettei kyvystä toimia johtavana valtiona kapitalismin sylissä ole kyse pelkästä talouden koosta vaan hegemoniasta: yleisesti hyväksytyn kasvumallin määrittämisestä[12]. Yhdysvaltojen globaalin valta-aseman kapitalismissa Toisen maailmansodan jälkeen teki mahdolliseksi ”fordismi”, siis järjestelmä jossa tuottavuushyötyjä jaettiin työläisille ja teollisuustyöntekijöitä siten ”keskiluokkaistettiin”. Tämä johtui kuitenkin ainoastaan, kuten Tronti opetti, amerikkalaisten työläisten voimasta, kyvystä taisteluiden avulla pakottaa työnantajat suostumaan tuottavuushyötyjen jakamiseen. Itse asiassa Henry Ford oli lähes viimeinen amerikkalaisista patruunoista, joka tähän järjestelmään suostui, ja vasta siinä vaiheessa, kun aseistetut poliisitkaan eivät voineet tukahduttaa työläisten vastarintaa[13].

Millä tavoin Kiinan tilanne sitten poikkeaa tästä?

Ensinnäkään Kiina ei ole pelkästään maailman tehdas vaan myös Kiinan kasvustrategioita määrittää voimakkaasti tietotyön hegemonia kapitalismin globaalissa työn organisaatiossa. Kiina pyrkii jatkuvasti kehittämään esimerkiksi niin sanottua luovaa taloutta ja siitä on jo tullut Yhdysvaltojen jälkeen maailman toiseksi suurin investoija tuotekehityksen (Research&Development)[14]. Kiina ei ole vain sinikaulustyöläisten vaan myös valkokaulus- tai kauluksettomien (no-collar) työntekijöiden maa.

Toiseksi samalla kun tehdastuotanto on siirtynyt Kiinaan, sosialistivaltio on työn sääntelyn sijaan pikemminkin vetäytynyt työmarkkinoilta[15]. Valtio on ainoastaan pitänyt voimassa liikkumista säätelevän hukou-järjestelmän, jonka vuoksi maalta kaupunkiin muuttaneet siirtotyöläiset ovat kaupungeissa vailla oikeuksia tai mahdollisuutta mihinkään palveluihin ja siksi täysin työnantajien armoilla. Toiseksi ammattiyhdistystoiminta valtion virallisten ammattiyhdistysten ulkopuolella on edelleen kiellettyä, eikä Kiinassa siksi ole minkäänlaista ”kollektiivisen neuvottelun” järjestelmää vaan päinvastoin valtio pyrkii yksilöllistämään työsuhteiden muodostamista.

Työsuhteiden regulaation sijaan valtio toimii pikemminkin osana kapitalistisia markkinoita. Sosialistihallinnon byrokraatit käyttävät järjestelmällisesti hyväkseen omaa ”poliittista” asemaansa rikastuakseen. Wang Hui korostaakin, että Tiananmenin 1989 ja myöhemmissä demokratiakamppailuissa on aina samalla ollut kyse taloudellisesta kamppailusta: varallisuuden tuotannon demokratisoinnista[16]. Nykyisin ennen kaikkea valtion täysin hallinnoimalla maanomistuksella on Kiinassa keskeinen taloudellinen rooli, koska kiinteistöala on kaikkein nopeimmin kasvava talouden sektori. Siksi tonttivuokrat (kun valtio ei lain mukaan voi myydä vaan ainoastaan vuokrata tontteja) ovat olennainen rikastumisen väline korruptoituneille virkamiehille, koska suurkaupunkien keskusta-alueet kuuluvat järjestään valtion laitoksille kuten tehtaat, sairaalat, yliopistot jne., joiden johtohenkilöitä kutsutaankin ”sosialistisiksi maanomistajiksi” (socialist land masters).

Kiinassa näyttäisi siis vielä enemmän tulevan esiin yhtäältä talouden ja politiikan välitön sekoittuminen ja toisaalta valtion kyvyttömyys tasapainottaa taloutta.

Siksi tehdastyöläisten taistelut eivät toimikaan samalla tavoin kuin fordismin ajan amerikkalaisten tai länsieurooppalaisten työläisten taistelut. Ne vetoavat pikemminkin globaaliin, finanssimarkkinoissa ruumiillistuvaan ”yleiseen mielipiteeseen” sinä suvereenina, jolta ne hakevat tukea. Koska länsimaiset kuluttajat ovat eettisetsi kiinnostuneita työläisten oikeuksista ja finanssimarkkinat reagoivat äärimmäisen herkästi yritysten julkisen kuvan muutoksiin, on nimenomaan vetomainen kuluttajien ”omaantuntoon” hyvin tehokas tapa työläisten taisteluiden edistämiseksi. Tämän tiedostamien on selkeästi osa kiinalaisten tehdastyöläisten ”luokkatietoisuutta”. Tehdastyöläisten taistelut nimittäin vetoavatkin jatkuvasti hyvin voimakkaasti globaaliin mediaan ja kuluttajien tietoisuuteen. Pun Ngai on kutsunut niitä ohjaavaa periaatetta ”uudelleenorganisoiduksi moralismiksi”[17]. Siten Kiinan tehdastyöläisten taistelut ovat jatkuvassa yhteydessä ja jatkuvasti riippuvaisia globaalin kapitalismin ”immateriaalisista” tuottaja-kuluttajista kaikkialla maailmassa.

Toiseksi kansainvälinen, ennen kaikkea Yhdysvaltojen painostus on saanut aikaan sen, että Kiina on pyrkinyt lisäämään kotimaista kysyntää ja myös esimerkiksi antanut työläisten entistä vapaammin taistella itselleen korkeampia palkkoja. Juuri kiinalaisten työläisten palkkojen nousun onkin arvioitu olevan ainoa tekijä, joka voi merkittävästi kohentaa työllisyyttä Yhdysvaltojen vientisektorilla.

”Kiimerikan” sisäisen kauppataseen epätasapainon korjaamiseen liittyy kuitenkin olennaisia ratkaisemattomia kysymyksiä. Sekä Kiinassa että Yhdysvalloissa poliittinen tasapaino – siis luokkakonfliktien tyynnyttäminen – edellyttää nykyisen tilanteen jatkumista. Vaikka Kiinan hallitus vakaasti väittää, että talouskasvu voi jatkua vielä pitkään lähes 10 prosentin vuosivauhtia, kasvun hidastuminen näyttää todennäköiseltä. Barry Eichengreen ja hänen tutkimusryhmänsä ovat esimerkiksi väittäneet, että vuoden 2014 tienoilla Kiinan kasvu tulee hidastumaan merkittävästi, korkeintaan 7 prosenttiin vuodessa nykyisen keskimäärin 11 prosentin sijaan[18]. Tehdastyön laajeneminen ei Kiinassa enää näytä jatkuvan vaan pikemminkin palkkatason voimakas nousu on johtanut siihen, että yritykset ovat alkaneet siirtää tehdastuotantoa joko vielä halvempien tuotantokustannusten maihin kaakkois-Aasiassa tai sitten takaisin OECD-maihin. Kiinan talouden rakenne on vähitellen siirtymässä teollisuudesta palveluihin, jolloin BKT:n kasvu tulee hidastumaan.

Toisaalta vaikuttaa epätodennäköiseltä, että Yhdysvaltojenkaan hallitukset pitkällä tähtäimellä haluaisivat kiinalaisten työläisten palkkatason kohoavan merkittävästi, koska niiden kannatus on riippuvaista amerikkalaisten kuluttajien ostovoimasta, jolle Kiinan matala palkkataso on tähän asti toiminut merkittävänä subventiona. Amerikkalaiset ovat myös tottuneet velkavetoiseen korkeaan kulutustasoon, jonka vetoaminen myös sotilaalliseen ja poliittiseen voimaan on tehnyt mahdolliseksi. USA on siis lainannut muulta maailmalta rahaa, jolla se on ostanut aseita ja niiden avulla pakottanut muun maailman lainaamaan taas lisää rahaa. Nyt Federal Reserve näyttää, kuten sanottu, odottavan kehittyvien maiden keskuspankkien hillitsevän kulutusta, jotta amerikkalaisten kulutustaso voisi säilyä ennallaan.

Globaalin New Dealin mahdottomuus

Fordismin ja ”kultaisten 30 vuoden” New Dealin edellytyksenä oli tietty epäoikeudenmukainen kansainvälinen työnjako, jossa siirtomaat tuottivat halpoja raaka-aineita kehittyneiden maiden teollisuudelle ja siten osaltaan tekivät mahdolliseksi palkkojen ja voittojen samanaikaisen kasvun. Toinen edellytys tälle järjestelmälle oli naisten ilmainen kotityö. Nyt molemmat näistä edellytyksistä on asetettu kyseenalaiseksi – vaikka ei toki kokonaan poistettu – ja niitä koskevat kamppailut ovat tehneet mahdottomaksi jatkaa samaa fordistista new Dealia. Globaalilla tasolla New Dealin edellyttämää tasapainoa ei näytä olevan mahdollista löytää vaan pikemminkin tasapainoisen kapitalismin sääntelymuodon olemassaolo näyttää edellyttävän globaalia riistoa, jonka vastaiset kamppailut tekevät tasapainon mahdottomaksi.

Kapitalismilla myöskään siis ei enää ole sitä sivilisatorista vaikutusta, josta Marxin aina muistutetaan puhuneen. Nyt kapitalismin laajenemisen – taloudellisen kasvun tuloksina – näyttäytyvät ainoastaan vapaan ajattelun estäminen, tiedon leviämisen pysäyttäminen, ympäristön tuhoaminen, eläinten ja kasvien alistaminen omaisuudeksi, ihmisten välisten suhteiden hyväksikäyttö ja kaavamaistaminen, ihmisruumiin turmeleminen lisääntyvien vaatimusten, turhautumisten ja pakkojen alla. Kaikkialla, minne kapitalistiset suhteet ja pääoman logiikka tunkeutuu, on tuloksena pikemminkin rikkauden tuhoutuminen tai sen tuotannon heikkeneminen kuin kansakuntien varallisuuden kasvu.

Siksi ainoa tie ulos nykyisestä talouskriisistä ovat yhteiskunnalliset kamppailut, jotka suuntautuvat suoraan kapitalistisen logiikan leviämistä vastaan ja rakentavat elämää vapaana pääoman alaisuudessa tehtävästä työstä.

 


[1] Bloomberg Businessweek: “It’s a Great Time to be Rich”, 15.12.2010, http://www.businessweek.com/investor/content/dec2010/pi20101215_516004.htm

[2] ks. Patrick Martin:”Obama Joins Talks on Massive US Budget Cuts”, Global Research, 27.6.2011, http://www.globalresearch.ca/index.php?context=va&aid=25409

[3] ”U.S. Macro Outlook: Compromise Boosts Stimulus”, Moody’s Analytics, 8.12. 2010, http://www.economy.com/dismal/article_free.asp?cid=195470

[4] International Monetary Fund: “World Economic Outlook. Tensions from the Two-Speed Recovery: Unemployment, Commodities and Capital Flows”, April 2011, http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2011/01/index.htm

[5] C. Marazzi: ”Diario economico-politico – Primo Maggio”, http://uninomade.org

[6] P. Dardot & C. Laval: “Le retour de la guerre sociale”, teoksessa Tous dans la rue, Editions du Seuil, 2011.

[7] sit. BEN STEIN « Class Warfare, Guess Which Class Is Winning », The New York Times, November 26, 2006.

[8] ks. Antonio Negri, ”Keynes and the Capitalist Theory of the State”, teoksessa M. Hardt & A. Negri: Labor of Dionysos. A Critique of the State-form, University of Minnesota Press, 1992.

[9] Michel Aglietta: Regulation et crises du capitalisme. L’experience des États-Unis, Paris, 1974

[10] M. Tronti: Operai e capitale, DeriveApprodi, Roma, 2007 (1966).

[11] G. Arrighi: Adam Smith in Beijing, Verso, London, 2007.

[12] G. Arrighi: The Long Twentieth Century. Money, Power and the Origins of our Times, Pluto Press, London, 1994.

[13] Ks. Ferruccio Gambino: ”Critica del fordismo della scuola regulazionista”, in Eugenia Parise (a cura di): Stato nazionale, lavoro e moneta, Liguori, Napoli, 1997.

[14] Andrew Ross, Nice Work If You Can Get It: Life and Labor in Precarious Times (NYU Press, 2009).

[15] Pun Ngai, Chris King-Chi Chan & Jenny Chan: ”The Role of the State, Labour Policy and Migrant Workers’ Struggles in Globalized China”, Global Labour Journal, Volume 1, Issue 1 (2010) 132-51

[16] Wang Hui:  The End of Revolution. China and the Limits of Modernity, Verso, London, 2009.

[17] Pun Ngai: ”Re-organized moralism”, teoksessa Li Zhang & Aihwa Ong (eds.): Privatizing China. Socialism from Afar, Cornell UP, 2008.

[18] Barry Eichengreen: ”Slowing China”, Project Syndicate, 9.3.2011, http://project-syndicate.org

Mainokset

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: