Sivistyksen vankkumattomina puolustajina yliopiston uudistusten vastustajat ovat varmaankin tutustuneet Franz Kafkan tuotantoon. Eräs Kafkan kaikkein keskeisimmistä teemoista on ”lain tyhjyys” tai modernin oikeuden mielivaltaisuus. Tämä toistuu eri muodoissaan läpi Kafkan tuotannon, kuten Oikeusjutussa, oikeudenkäytön ja toimeenpanon pienissä, hienovaraisissa käytännöissä, jotka ovat merkitykseltään paljon suurempia kuin kirjoitettu, muodollinen laki.

Selkein esimerkki on tietenkin novelli ”Lain edessä”, jossa maalta saapuva mies viettää elämänsä kyhjöttäen lain oven edessä. Hän odottaa pääsyä sisään lakiin, joka on yleispätevä, siis johon jokaisella on yhtäläisesti vapaa pääsy, mutta ei koskaan pääse, sillä kuten lukijalle käy selväksi, itse asiassa lain oven takana ei ole mitään, laki on vailla sisältöä. Lopulta lain vartija paljastaa miehelle, että ovi, jonka edessä hän oli odottanut, oli ”vain sinua varten”, laki ei ollutkaan yleispätevä vaan koko odotuksessa ja kiirastulessa pitäminen, oikeuden odottaminen ja kyyhöttäminen sen edessä, oli itse asiassa erityinen toimi oven edessä istuvan miehen valvomiseksi, elämän sitomiseksi tähän lykkäykseen tai viiveeseen.

Kafkan auki kirjoittamat kokemukset ovat kaikille meille tuttuja. Nykyisessä opiskelijatoiminnassa ne näyttävät kuitenkin unohtuneen. Walter Benjaminin mukaan Kafkan kertomukset vaikuttavatkin kummallisilta vain näennäisesti, sillä Kafka kuvaa ”työn ja elämän organisoimisen kysymyksiä”, jotka näyttävät omituisilta vain siksi, että olemme ne unohtaneet. Vääristyneet ja kummalliset hahmot ovat muoto, jonka elämä ja kokemus saavat kun ne unohdetaan.

Miksi sitten? Uskoakseni tällä on jotain tekemistä ns. klassisen sivistyneistön tai intellektuellin hahmon sekä lain tai oikeuden perinteisen suhteen kanssa, joka edelleen näkyy siinä, miten taistelevan yliopistolaisen subjektiivisuus rakentuu ja miten sitä taisteluille asetettavien konkreettisten vaatimusten kautta tuotetaan.
Näiden subjektiivisuuksien tuotannon keinojen ymmärtäminen ja uudelleenrakentaminen ovat olennaisia, jotta pystytään pääsemään eroon nostalgisesta haaveesta sivistysyliopistoon, paluusta yliopistoon suljettuna laitoksena, jolla on tiedon tuottamisen legitiimi monopoli, ja joka perustuu tiedon tuottajien tai henkisen työn tekijöiden yhteiskunnalliseen erityisasemaan ja etuoikeuksiin. Tiedon ja koulutuksen instituutioina yliopistot ovat aina tuottaneet ja uusintaneet tietoa tietyn ryhmän erityisenä omaisuutena. Niiden tehtävänä on ollut muotojen tai sääntöjen asettaminen ajattelulle ja sen valvominen, ettei tieto ylitä sille asetettuja rajoja. Kriittistä ajattelua yliopistoissa on syntynyt ainoastaan haasteena itse yliopistolle laitoksena ja sen tiedon ja tieteen järjestelmille. Toisaalta yhteiskuntaa muuttavan ajattelun, siis ei ainoastaan kriittisen jäkätyksen vaan uutta luovan teoreettisen työn edellytyksenä on aina ollut yliopiston avautuminen yhteiskunnalle, tutkijoiden lähteminen kaduille tai tehtaan porteille riehumaan ja rellestämään.
Lue lisää…

Mainokset

Kyllästymiseen asti on nykyistä talouskriisiä verrattu vuoden 1929 lamaan. Vertailujen tekeminen sinänsä, kaikkine marxilaisen skolastiikan kriisiluokitteluineen tai historiallisen sosiologian kuriositeetteineen, ei aina ole niinkään kiinnostavaa, vaikka kenties joskus myös hyödyllistä. Jos menneisyys halutaan herättää henkiin sillä tavoin, että siitä voidaan löytää jotain meidän maailmaamme avartavaa, että sekä mennyt että kivettynyt nykyhetki voidaan puhkaista kuorestaan ja herättää eloon, on kenties syytä hakea tuokiokuvia, anekdootteja, jotka eivät kaada asioita historian valumuottiin vaan asettavat tapahtumat elävään suhteeseen toistensa kanssa. Näiden kuvien, kuvaelmien tai anekdoottien kautta voidaan historia kääntää ympäri, pujauttaa nurin, karistaa sen painolasti selästä ja muuttaa se kallioksi, jonka päällä seisoa nähdäkseen nykyisyyden entistä selkeämmin.
Lue lisää…