Miten paikka tehdään, nimetään paikannimenä tai yksilöllisenä erisnimenä, miten siis rakennetaan ulkoinen näkyvä maailma, jokin erillinen, erottautuva kota: onko kyseessä aina samanlainen prosessi, samankaltaiset rituaalit oli sitten kyseessä Antiikin Kreikka ja Rooma, Japani, taolainen Kiina, Etelä-Amerikan intiaanit tai Afrikan paimentolaiset? Jos kaikilla on eri jumalat, erilaiset symbolijärjestelmät, eri rituaalit, olisiko paikan rakentaminen kuitenkin aina samanlaista?

Kun puhutaan paikasta, tilan luomisesta, tulevat helposti mieleen sellaiset sanat kuin perustaminen, aloittaminen, luominen tyhjästä, historia, jolla on alku ja loppu. Ne johtavat kuitenkin harhaan: Japanissa on paikkoja, mutta ei historiaa, Afrikkaa tutkineet antropologit puhuvat puolestaan paikasta tai tilasta jonkinlaisena purkauksena pensaistoon, kun taas hellenistit tarkastelevat tilaa pikemminkin abstraktina geometrisena kuviona. Voiko paikkaa ylipäätään ajatella yhtenäisesti, samankaltaisten rakentumisprosessien kautta? Onko paikka paikkana aina sama?

lue koko teksti (PDF)

Mainokset

Huomioita kapitalististen työmarkkinoiden rakentumisesta ja Itä-Euroopan romanien sijainnista

“Olennaisinta yhteiskunnassa on se, mikä pakenee yhteiskunnallista kenttää tai laittaa
yhteiskunnallisen kentän pakenemaan”
– Gilles Deleuze ja Felix Guattari

”Workers of the world for a White South-Africa”
– Etelä-Afrikan kaivostyöläisten ammattiliiton lakko-iskulause vuodelta 1922

Kun työväenliike ammattiyhdistyksistä radikaaliin vasemmistoon näyttää menettävän kannatustaan populistiselle oikeistolle, haetaan ”työväenluokan sympatioiden” siirtymiseen äärioikealle syytä siitä, että oikeistolaiset rasistit ovat ikään kuin onnistuneet kaappaamaan joitakin sosialistisia teemoja, asettumaan ”duunarin” tai ”pienen ihmisen” puolelle häntä uhkaavia suunnattomia, globaaleja voimia vastaan. Yksi keskeisistä teemoista näyttää olevan vanha sosialistinen virsi siitä, että siirtolaisten tuleminen työmarkkinoille on uhka valtaväestön, enemmistöasemassa olevan valkoisen (mies)työläisen työehdoille ja palkkatasolle. Perussuomalaiset ovat siten ikään kuin omaksuneet, populaarilla rasismilla sitä maustaen, vasemmistolaisen käsityksen siirtolaisista työvoiman ”vara-armeijana”, jonka läsnäolo työmarkkinoilla antaa kapitalistille mahdollisuuden vetää palkkatasoa alaspäin. Siirtolaisia itseään syyllistetään siitä, jos he työskentelevät muita heikommilla työehdoilla aivan kuin he tekisivät jonkinlaisen valinnan heikentää yleisiä työehtoja. Viime kädessä ratkaisu on se, etteivät siirtolaiset saisi lainkaan tehdä töitä eivätkä sen vuoksi lainkaan oleskella maassa, koska palkkatyö tarjoaa nykyisin ainoan mahdollisuuden saada oleskeluoikeus vainotussa asemassa oleville. Tässä mielessä vasemmistolaisten pyrkimys vastustaa siirtolaisten liikkumisen helpottamista vetoamalla työehtojen heikentämiseen ei eroa mitenkään siitä kapakassa mumisevan rasistin käsityksestä, että siirtolaiset tulevat tänne viemään ”meidän työpaikkamme, naisemme ja sosiaalirahamme” ja heidät pitäisi lähettää kotiin. Toisaalta argumentti on vanha ja sillä on aiemmin syyllistetty naisia, pyritetty estämään naisten tuleminen työmarkkinoille jo 1800-luvun puolivälistä lähtien, kun tehtailijat alkoivat ottaa koneita käyttöön voidakseen korvata ammattitaitoista miestyövoimaa naisilla ja lapsilla.

Lue koko teksti (PDF)

”Ensimmäiset kapitalistit odottelevat paikalla kuin haaskalinnut, kunnes syöksyvät aikaisemman järjestelmän halkeamien läpi pudonneiden työläisten kimppuun. Tätä tarkoitetaan alkuperäisellä kasautumisella” –
Gilles Deleuze, ”Sur le capitalisme et le desir”

Pääoman I kirjan 24. Ja 25. Luku, ”Niin sanottu alkuperäinen kasautuminen” ja ”Uudenaikainen siirtomaateoria” ovat herättäneet marxistien ja Marx-tutkijoiden piirissä aina lähinnä vaivautunutta hämmennystä. Ne tuntuvat ikään kuin tempautuvan irti Pääoman esitystavan deduktiivisesta logiikasta ja muodostavan joukon jonkinlaisia pääoman esihistorian empiirisiä illustraatioita. Samalla ne aiheuttavat päänvaivaa kaikille historianfilosofisten Marx-tulkintojen rakentajille, sillä ellei aiemmin niin viimeistään niissä käy selväksi, ettei poliittisen taloustieteen kritiikissä kapitalismi merkitse Marxille minkäänlaista kommunismia edeltävää historiallista kehitysvaihetta tai historiallisen teleologian viimeistä aikakautta. Kapitalismi ei ole luonnollista tai ikuista eikä se myöskään ole luonnollinen, vääjäämätön tulos historiallisesta kehityksestä. Marx ei rakenna historianfilosofista jatkumoa feodalismi-kapitalismi-kommunismi vaan tutkii kapitalistisen yhteiskunnan antagonismeja, joiden konkreettisissa muodoissa kommunismi ”todellisena liikkeenä” kehittyy. Grundrissessa ja Pääomassa Marx sanoutuu irti historiallisten kehitysvaiheiden historiasta. Niinpä hänelle kapitalismin esihistoria on historiaa, jonka perspektiivinä on nykyisyys (hieman kuten Foucault’lla).


koko roska (pdf)

Jean-Luc Nancyn haastattelu

heinäkuu 6, 2010

Roberto Ciccarelli

Nicolas Sarkozyn ja Silvio Berlusconin vetoaminen kansaan ainoastaan vakiinnuttaa heidän valtaansa ja siten merkitsee iskua demokratian sydämeen. Ranskalaisen filosofin haastattelu.

Koska demokratia on esitetty ainoana tapana yhteisen asian, etiikan, oikeuden tai sivilisaation suojelemiseksi, siitä on tullut merkityksetöntä. Yliopisto ja tutkimuksen vapaus, perustuslain ja laillisuuden puolustaminen populismia vastaan sekä valtion ja kirkon toimivallan määrittely ovat joitakin niistä alueista, joilla voimme huomata, että demokratian todellinen ongelma on itse sen määritteleminen. Filosofi Jean-Luc Nancyn haastattelu hänen osallistuessaan seminaariin Roma 3 –yliopistossa keskittyy näihin asioihin. ”Nyt on välttämätöntä ymmärtää, että pikemminkin kuin hallitusmuoto, demokratia on yhdessä-olemistamme säätelevä idea”.
Lue lisää…

Vapaus rajoittaa valtaa

kesäkuu 18, 2010

”Vapaus, jota rakastamme, jonka vuoksi me elämme ja kuolemme, on maailman rakentamista suoraan, välittömästi.” – Antonio Negri

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi kysyi isoäitien käännytystapauksen yhteydessä, mikseivät poliitikot estäneet käännytystä, vaikka heillä olisi valta tehdä se. Voimassa olevan ulkomaalaislain mukaan egyptiläiselle Evelyne Fadayelille ja venäläiselle Irina Antonovalle voitaisiin aivan hyvin myöntää oleskelulupa. Ulkomaalaislain 52 §:n 1 momentin mukaan ”Suomessa olevalle ulkomaalaiselle myönnetään jatkuva oleskelulupa, jos oleskeluluvan epääminen olisi ilmeisen kohtuutonta hänen terveydentilansa, Suomeen syntyneiden siteiden tai muun yksilöllisen inhimillisen syyn vuoksi, kun erityisesti otetaan huomioon olosuhteet, joihin hän joutuisi kotimaassaan, tai hänen haavoittuva asemansa”. Isoäitien tukijoiden tiedossa on, että kyseisen pykälän perusteella on jo aiemmin myönnetty vastaavassa tilanteessa oleville henkilöille oleskelulupia.

Nähdäkseni tämä ”poliitikkojen vallattomuus” kertoo kuitenkin jotain olennaista hallinnan konkreettisten tekniikoiden kehityksestä nyky-yhteiskunnassa, ehkä ennen kaikkea mutta ei pelkästään ulkomaalaisiin kohdistuvan vallan kohdalla. Tapaus tuo mieleen sen, mitä milosofi Giorgio Agamben lausui viime vuonna eräässä haastattelussa: ”Politiikan todellinen ongelma tai vallan todellinen salaisuus ei ole suvereenisuus vaan hallinta, ei kuningas vaan ministerit, ei Jumala vaan enkelit, ei laki vaan poliisi.”

Kenties meidänkin olisi siis muodollisten vallan positioiden sijaan tarkasteltava ennen kaikkea niitä mikrotason käytäntöjä, joiden kautta valta toimii ja otettava tosissaan se, ettei vallan todellinen salaisuus ole kuningas eikä oikeastaan edes ministerit vaan virkamiehet ja poliisi, viranomaiset, hallinnolliset menettelyt, jotka toimivat lain rajamailla, halkeamissa, raoissa ja “porsaanrei’issä”. Tämä kehitys on selkeästi nähtävillä kaikissa ulkomaalaisiin kohdistuvien lainsäädäntöjen uudistuksissa niin Suomessa, EU:ssa kuin muissa OECD-maissa: oikeudellisten menettelyjen ala kapenee ja hallinnollisten menettelyjen merkitys kasvaa. Siirtolaisten hallinnollinen säilöönotto, maahanmuuttovirastojen “harkintavallan” kasvu oleskeluluvan myöntämisessä ja erilaisten poliisitoimien räjähdysmäinen lisääntyminen ovat kaikki saman ilmiön eri puolia.

Nämä hallinnollista mielivaltaa lisäävät uudistukset tapahtuvat kuitenkin lakimuutosten kautta. Lakia tai oikeutta ja hallintaa ei siten voida yksiselitteisesti asettaa vastakkain vaan laki avaa tilaa hallintoviranomaisten ja poliisin mahdollisuuksille puuttua ihmisten elämään: päättää kenen sairas äiti saa jäädä Suomeen ja kenen ei. Nyt isoäitien tukijat ovat ryhtyneet valmistelemaan lakimuutosta, jonka perusteella vastaavassa tilanteessa oleville vanhuksille voidaan myöntää oleskelulupa. Entä jos oleskelulupa kuitenkin voitaisiin myöntää jo nyt ja päätösvalta itse asiassa on aina viranomaisten (siis Migrin) käsissä?

Ratkaisevaa on, että kysymystä kenen tahansa siirtolaisten, edes sairaiden isoäitien oikeuksista ja heidän oleskeluunsa kohdistuvista valtakeinoista ei voida erottaa työvoiman hallinnasta. Juuri sen vuoksi että kapitalistisille yhteiskunnille kaikkein olennaista on työvoiman ja sitä kantavan ihmisruumiin hallinta, mikä ei onnistu ilman koko ihmisen elämän hallitsemista, työntyy kapitalistisen valtion kontrolli kaikkiin yhteiskunnallisen elämän huokosiin, aina isoäitien oleskeluun asti. Pikemminkin kuin lain ja hallinnon vastakkaisuuden kautta on vallan keinojen kokonaisuutta tutkittava siitä näkökulmasta, mikä sen tehtävä työvoiman hallinnoinnissa on.
Koska Eurooppa ja länsimaat tarvitsevat siirtolaisten työvoimaa, ei siirtolaisten pyrkimystä parantaa elämäänsä liikkumalla voida kokonaan estää. Sen sijaan on luotava yhä joustavampia ja hienovaraisia hallinnan keinoja, jotka tekevät mahdolliseksi eri taustoista tulevien ja eri elämäntilanteissa olevien siirtolaisten asemien eriyttämisen työmarkkinoilla. Siksi hallinnollisen mielivallan lisääntyminen ei ole sattumaa eikä johdu lainsäätäjien yksilöllisestä tyhmyydestä tai pahuudesta, sitä ei laajemmassa mittakaavassa ja pitkällä tähtäimellä voida vastustaa vetoamalla vallanpitäjien moraalisiin tuntoihin tai tiettyjen tapausten kuten sairaiden isoäitien tilanteen poikkeusluontoisuuteen.

Miten ihmiset sitten tässä lisääntyvän epämuodollisen hallinnan tilanteessa voivat kamppailla vapautensa puolesta? Mikä merkitys laeilla ja niiden muutoksilla ylipäätään on, jos laki yhä useammin jättää tai oikeastaan tekee tilaa viranomaisten mielivallalle? Miten lakeja olisi muutettava? Keistä viranomaisten mielivaltaa vastaan kamppailevat ihmiset voivat löytää poliittisia liittolaisia?

Nykyinen vasemmisto vaikuttaa nimittäin edelleen jatkuvasti puolustavan valtion oikeutta rajoittaa ihmisten vapautta, oikeutta päättää ulkopuolisesta näkökulmasta esimerkiksi siitä, kenellä on oikeus tulla Suomen työmarkkinoille tai asettua Suomeen ja kenellä ei. Vasemmiston perinteelle sellaisten uudistusten luominen, jotka lisäävät ihmisten omaa valinnanvapautta elämänsä suhteen, on jäänyt suorastaan vieraaksi. Siksi yhä useammin vaikuttaakin siltä, että esimerkiksi ulkomaalaislain uudistuksiin liittyvissä kysymyksissä poliittisia liittolaisia on helpompi löytää niin sanotuista ”aidoista liberaaleista”. Tietenkään esimerkiksi nykyisen Kokoomuksen suhteen on turha elätellä minkäänlaisia haavekuvia, vaikka Kokoomuksen liberaaliiin siipeen lukeutuva ulkoministeri Alex Stubb onkin esittänyt maahanmuuttopolitiikasta huomattavasti järkevämpiä näkemyksiä kuin rasismilla ääniä kalasteleva vasemmisto, joka ei tunnu tietävän mistä se puhuu. Kokoomus on pääoman ja elämisen välineiden yksityisen omistuksen puolue, ei vapauden puolue. Sen sijaan, kun keskeiseksi nousee viranomaisten vallan vastustaminen, voidaan lähtökohtia taisteluun löytää siitä liberaalista perinteestä, joka ei ole pääoman ja omistuksen valtiofilosofian vaan elävän työn vapautensa puolesta käymien taisteluiden perinne.

On olemassa taisteluiden traditio, jolle keskeistä on vapaus liikkua, vapaus valita asuinpaikkansa, vapaus muodostaa suhteita keneen haluaa ja hyvin keskeisesti vapaus paeta sietämätöntä työtä tai sietämätöntä elämää. Kaikkien näiden edellytys ja keskipiste on (valtion) vallan rajoittaminen. Siksi on rajoitettava vallanpitäjien mahdollisuuksia puuttua ihmisten elämään ja päättää siitä, miten meidän tulee elää. On luotava ja vahvistettava oikeutta vastarintaan, oikeutta tottelemattomuuteen ja oikeutta pakoon sietämättömistä olosuhteista. Nämä ovat aina modernien kapitalistien yhteiskuntien historiassa olleet keskeisiä oikeuksia ja ne ovat samalla olleet aina uhattuna, koska milloin työvoiman saatavuus on edellyttänyt ihmisten vapauden rajoittamista, on aina keksitty sellaisia vapauden riistämisen järjestelmiä kuten erilaiset orjuuden, velkavankeuden tai ulkomaalaisten oikeudettoman aseman muodot.

Vapauden synnylle ei ole välttämätöntä sen hyppääminen esiin monimutkaisista filosofisista pohdiskeluista eikä se odota porvarillista käsitystä taloudellisesti rationaalisesta, omaa etuaan maksimoivasta yksilöstä. ”Alhaalta päin” rakentuvan vapauden liberaalin tradition voidaan nähdä käynnistyvän Englannissa jo paljon ennen Lockea ja Hobbesia: vuonna 1381, kapinoissa, jotka vaativat vuosina 1349-1351 säädetyn Statute of Labourersin kumoamista. Tuo asetus rajoitti työntekijän liikkuvuutta ja teki laittomaksi korkeamman palkan vaatimuksen.

Mitä kapinalliset vaativat, kun he marssivat Lontooseen 14.6.1381? Maaorjuuden lakkauttamista, yleistä armahdusta, työn vapautta eli vapautta liikkua ja vaihtaa työnantajaa. Samanlaiset kapinat olivat äärimmäisen yleisiä koko Länsi-Euroopassa Baijerista pohjoiseen Italiaan, Aragoniaan ja Portugaliin asti.

Kaupunkien pienkäsityöläiset, maaseudun kiertolaiset, merimiehet, orjat ja kapinoivat talonpojat vaativat siis vapauttaan jo paljon ennen tuotantovälineiden tai tuotantotavan kapitalistista murrosta tai modernia maailmankatsomusten vallankumousta. He ymmärsivät että vapaus liikkua oli välttämätön heidän elämänsä parantamiseksi ja heidän oli löydettävä keinoja liittyä yhteen taistellakseen tämän vapauden puolesta. Täman vallankumouksellisen tradition käsitys vapaudesta tarkoitti esimerkiksi 1600-luvun Englannin nk. Levellersien manifesteissa liikkumisen vapauden lisäksi ennen kaikkea vapautta olla joutumatta pidätetyksi mielivaltaisesti, vapautta liittyä yhteen ja vastustaa sortoa, kykyä ja oikeutta rajoittaa valtaa puuttua ihmisten elämään. Vasta myöhemmin, erilaissa porvarillisen ”liberaalin” valtiofilosofian muodoissa se kääntyy pelkäksi vapaudeksi omistaa, jossa omaisuudesta tulee ”pyhä ja rikkomaton oikeus”.

Myös vielä Englannin vuoden 1688 ”mainion vallankumouksen” ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen (1776) asiakirjoissa vapaus suvereenin vallan rajoituksena, julkisena kokoontumisvapautena, uskonnon ja mielipiteen vapautena muodostaa julistusten keskeisen sisällön. Porvarillisen yksityisomaisuuden suojelu ja sen edellyttämä valtion oikeus puuttua yhteiskunnan elämään jää näissä julistuksissa taka-alalle, koska niiden laatijat eivät halua herättää henkiin pelkäämäänsä todellisen, sietämättömäksi käyneen vapauden ja sen taisteluiden haamua. Sen sijaan Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen ”ihmisoikeuksien julistuksessa” ylimpänä oikeutena mainitaan jo aina omaisuus ja kaikki muu on alistettu sen puolustamiselle.

Näin valtio ja yksityinen omaisuus sekä sille pohjautuvat markkinarakenteet eivät ole toistensa vastakohtia vaan pikemminkin ne näyttäytyvät samassa rintamassa, taistelussa ihmisten todellista vapautta vastaan: ainoastaan valtion ihmisten liikkumiseen ja elämiseen kohdistama kontrolli tekee mahdolliseksi ihmisten sitomisen toisen komennossa ja toisen hyväksi tehtävään työhön, sekä tällaisen työn markkinoiden hierarkisoimisen ja eriyttämisen. Pääoman valtiofilosofia muodostaa omaisuuden perinteen, jota vastaan vapauden perinne edelleen taistelee. Nykyisin liberaaleiksi itseään kuuluvien on valittava puolensa. Tämän hetken puolueista keskeisessä asemassa ovat epäilemättä Vihreät, jotka kuitenkin esimerkiksi Lex Nokian hyväksymisen myötä näyttävät olevan asettumassa omaisuuden puolelle vapautta vastaan.

Vapauden perinteelle keskeistä on työvoiman elämään kohdistuvan vallan rajoittaminen, ei sen lisääminen, kutsutaan sitä sitten millä nimellä tahansa (vaikkapa vasemmiston suosimalla eufemismilla ”sääntely”). Ainoastaan vapauden lisäämisen ja vallan rajoittamisen kautta voidaan löytää keinoja taistella lisääntyvää viranomaisvaltaa ja oikeuden hallinnollistumista vastaan ja myös esimerkiksi puolustaa karkotusuhan alla olevia isoäitejä.

Subprime-lainoista liikkeelle lähteneen talouskriisin ja maailmanlaajuisen ympäristökriisin välinen suhde on herättänyt laajaa keskustelua vasemmiston tai kapitalismia kritisoivan ajattelun piirissä. Eräässä harvoista terävistä analyyseistä edesmennyt André Gorz väittää, että

”vaikka on mukavaa syyttää spekulaatiota, veroparatiiseja, finanssisektorin (varsinkin hedge fundsien) läpinäkyvyyden ja kontrollin puutetta, maailmantaloutta painava laman tai jopa romahduksen uhka ei johdu kontrollin puutteesta. Se johtuu kapitalismin kyvyttömyydestä uusintaa itseään. Kapitalismi jatkaa olemassaoloaan ja toimii vain fiktiivisiltä ja jatkuvasti yhä prekaarimmilta perustoilta. Kuplien tuottamien fiktiivisten lisäarvojen uudelleenjaon vaatimus jopa suorastaan kiihdyttäisi sitä, mitä finanssiala pyrkii välttämään: suunnatonta finanssiarvopaperien arvon katoamista ja pankkijärjestelmän romahtamista” .

Yhteiskunnallinen ekologia

Elävien kuolleiden yö

huhtikuu 30, 2010

Du passé faisons table rase,
Foule esclave, debout, debout
Le monde va changer de base
Nous ne sommes rien, soyons tout

– eräästä vanhasta työväenlaulusta

Tänä keväänä, vapun edellä on jälleen manattu esiin työväenluokan haamu. Kuitenkaan tuo haalistunut kuvatus ei enää ole onnistunut esiintymään sellaisena aaveena, joka saisi globaalin ajan paavit ja tsaarit kauhistumaan. Pikemminkin se on toiminut taas uutena nostalgian kaulahihnana, johon epätoivoinen vasemmisto pyrkii hirttäytymään. Kulahtaneen luokkapuheensa inspiroimana ennestäänkin syöksykierteessä olevasta ”Uudesta Vasemmistosta” näyttäisi olevan tulossa eräänlainen ideologisen vasemmistolaisvähemmistön RKP, joka pitää kynsin hampain kiinni viiden prosentin kannatuksestaan ja on kenties kohta valmis mihin tahansa hallituskoalitioon, kunhan Suomessa vielä säilytetään museoina ne viimeiset kolme tehdasta eikä sosiologian laitosten määrärahoja leikata.

Luokasta siis keskustellaan jälleen. Mutta miten? Sosiologeilla on kysyntää. Etsitään ”oikeita duunareita” ja paasataan epämääräisen moraalisella paatoksella tuloerojen kasvusta. Työläisistä puhuttaessa lienee parasta kertoa kasku edesmenneestä operaistimilitantista Romano Alquatista. 60-luvulla Alquati tovereineen oli ainoa osa Italian vasemmistoa, jotka kykenivät todella hahmottamaan luokkataistelun työläisten omana taisteluna heidän materiaalisesta edustaan pääomaa vastaan ja osallistumaan työläisten itsenäisiin taisteluihin työtä vastaan, elävän työn vapauttamiseksi. Operaisteille, työläisten kovalle pakanarodulle vasemmiston symboleilla ja niiden nostalgialla ei koskaan ole ollut mitään merkitystä. Kun Alquati 1990-luvun alussa opetti Roomassa politiikan tutkimusta, tuli eräs opiskelija kertomaan hänelle, että haluaisi tehdä opinnäytteen ”työläisistä”. ”Olet tullut väärään kerrokseen”, Alquati vastasi. ”Arkeologian laitos on toisessa kerroksessa.”

Eikö vallankumouksen työväenliikkeen perinteellä sitten ole enää mitään annettavaa nykyisille yhteiskunnallisille taisteluille? Tietenkin, kunhan se ymmärretään ”perinnöttömien perinteenä”. Marxin mukaan, kuten ehkä muistatte, vallankumouksellinen proletariaatti on luokka, joka taistelee hävittääkseen kaikki luokat. Sen ”materiaalinen etu” on kapitalististen tuotantosuhteiden kumoaminen. Siis vapautuminen työstä pääoman komennossa. Ei (pelkästään) tietyn osuuden kerääminen parlamentissa työväenluokan edustajille ja yhteiskunnallisen tunnustuksen vaatiminen ”oikeille duunareille”. Tässä luokka on subjektiivinen, ei objektiivinen käsite. Se ei synny itsestään samanlaisesta sosiaalisesta taustasta eikä edes ”asemasta tuotannossa”. Luokkataistelu tulee ennen luokkia, luokka syntyy vasta taistelussa, ja silloin luokkataistelu on olemassa vain kun syntyy ”luokka itseään varten”. Kun ihmiset ryhtyvät itse taisteluun parantaakseen omaa elämäänsä ja kumotakseen pääoman komennon yhteiskunnassa.

Luokkataistelu ei myöskään ole sama asia kuin vasemmiston ja oikeiston välinen nahistelu, tuo Ranskan vallankumouksen jäänteenä syntynyt porvarillisen politiikan epäsikiö. Kuten Mario Tronti sanoo, ”kapitalisteja pelottaa työläisten historia, ei erilaisten vasemmistojen politiikka. Edellisen ne ovat mananneet pirujen kanssa helvettiin, jälkimmäisen ottaneet sisään hallituspalatseihin.” Vasemmistopuolueet ovat tietenkin tietyssä kapitalistisen tuotannon vaiheessa toimineet työväenluokan poliittisena organisaationa ja sen käsivartena porvarillisissa poliittisissa instituutioissa. Viimeistään 1960-luvulta alkaen on kuitenkin ollut selvää, etteivät ne enää ole sitä vaan kerta toisensa jälkeen ne ovat toimineet pikemminkin työläisten etua vastaan ja toimineet vanhaa ilmausta muistellen ”kapitalistiluokan käsikassarana”. Ne ovat toimineet keinona integroida työntekijät pääoman järjestykseen: edistäneet palkkamalttia, torjuneet liian ”radikaaleina” pidettyjä vaatimuksia ja ennen kaikkea saarnanneet palkkatyön evankeliumia, siis pyrkineet entistä tiukemmin sitomaan elävää työtä pääoman komentoon.

Mistä tämä sitten johtuu? Ei tietenkään pelkästään siitä, että vasemmistolaiset poliitikot on kutsuttu patruunoiden kanssa saunomaan ja metsälle sekä juomaan vanhaa konjakkia. Vasemmisto on takertunut omaan itseensä, poliittisen organisaationsa säilyttämiseen ja oman asemansa varjeluun eräänlaisena saamelaisten tai eskimoiden kaltaisena vähemmistökulttuurina. Aivan kuten proletariaatti on luokka joka taistelee hävittääkseen kaikki luokat, on sen poliittisen organisaation oltava ”armeija joka taistelee kadotakseen”. Eikä kuten nykyinen vasemmistomme, jatkaakseen itseään kuin sukuaan hampaat irvessä. Vasemmistolaisista järjestöistä näyttääkin tulleen eräänlaisia kirkon tai suvun kaltaisia organisaatioita, joille ainoa merkityksellinen asia on sen oma uusintaminen.

Viimeistään Urpilaisen ja Heinäluoman sairaat horinat maan tavasta ja työtä vievistä siirtotyöläisistä ovat osoittaneet, että vappumarssilla pönöttäen punalippuja heiluttavia taantumuksen jullinperseitä on korkeintaan heitettävä mädillä kananmunilla. Enkä kykene Vasemmistoliitonkaan linjauksista erottamaan mitään todellisia keinoja, joiden kautta se kykenisi todella kytkeytymään yhteiskunnallisiin kamppailuihin, siis elävän työn pyrkimyksiin vapautua kapitalistisesta riistosta. Itse asiassa ainoastaan Alex Stubb (kok) on viime aikoina esittänyt aiheesta edes jossain määrin tolkullisia, vaikka tietenkin täysin porvarillisia näkemyksiä. Abstraktilla vasemmiston idealla ei ole mitään merkitystä tämän päivän työläisten yhteiskunnallisille taisteluille!

Entä sitten? ”Mitä on tehtävä?”, hokee toimintaohjeita etsivä vasemmistomme, jolta on pallo hukassa, koska se on sen jalassa ja vetää sitä pinnan alle. Aluksi luovuttava kaikesta vasemmistolaisesta ideologiasta, idioottimaisista yleisluontoisista kaavoista ja ennakko-oletuksista, joilla se yhä useammin yhteiskuntaa tarkastelee. Vasemmisto esimerkiksi puolustaa valtion sääntelyä eli kontrollia, mutta se tekee sen niin epämääräisellä yleisellä tasolla, että se yhä useammin vaatii kontrolloimaan prekaareja työläisiä eikä riistäjiä. Arhinmäen Heinäluomaa vastaan esittämä sekopäinen kommentti työperäisen maahanmuuton ”tarveharkinnan” säilyttämisestä ja iänikuisista ihmiskaupan peikoista on osoitus juuri tästä. Ottakaa nyt perkele asioista selvää! ”Pitäkööt puolueettomat humanistit korulauseensa…”

On saatava kapitalistit vapisemaan. On päästävä eroon kaikesta nostalgiasta vanhoja teknisiä välineitä kohtaan (kuten työllisyyden lisääminen koska työttömät toimivat vara-armeijana). On unohdettava vanhat vaatimukset ja käsitystavat. On lakattava kuvittelemasta, että koinsyömä vasemmistolainen retoriikka olisi keino, jolla kytkeytyä yhteiskunnallisiin kamppailuihin ja levittää niitä. Ja on ainakin heti paikalla lakattava roikottamasta mukana kaikenlaista kierrätettyä rekvisiittaa, vanhoja roolipukuja, repliikkejä ja kertosäkeitä.
Ja jos muisteltava on, jos jonkinlaista kollektiivista muistia tarvitaan, on sen oltava elävää. Tänä vappuna on mieluummin kuin KOM-teattaria ja muuta homehtunutta paskaa, kuunneltava vaikkapa vuoden 2006 prekariaatin tunnari

Miksi et käy vappumarsseilla? Koska ne ovat niin saatanan tylsiä? Kulahtaneita puoluejohtajia, jotka pitävät aina samoja tyhjiä puheita aina samoissa punaisissa pikkutakeissaan ja läimivät toisiaan olalle. Paskaa musiikkia, jonka tahdissa marssitaan menneiden taistelujen muistomerkiltä toiselle ja lähdetään takaisin kotiin valmistautumaan seuraavaan työpäivään.

[…]

Prekariaatin ei tarvitse kiristellä hampaita tai ryhtyä luokkataistelun kerjäläismunkeiksi, sillä sen rikkaus on mittaamaton. Se elää ja tuottaa jo pikemminkin pääomasta huolimatta kuin sen ansiosta. Prekariaattia riistetään, koska sillä on mitä riistää… Ellei prekariaatti kykenisi elämään ja tuottamaan ilman pääomaa ja palkkatyötä, ei nykyinen elämän pätkittäminen olisi mahdollista.

(2006 Perustulo.Nyt -lehden pääkirjoitus)

Toinen

maaliskuu 26, 2010

(Jossa kuvitteellisen sokraattisen dialogin muodossa osallistutaan suureen elämänmuutokseen)

Vapaasti suomennettu Alessandro Dal Lagon kirjasta Il business del pensiero. La consulenza filosofica tra cura di sé e terapia degli altri, manifestolibri, Roma 2007.

Muutu kaikki, se ei mene tyhjiin, paikasta
toiseen kulkien voi mihin vain jäseniin tasa siirtyä henki
ihmisen ruumiiseen elikoista ja kääntäen meistä
niihin. Jäljettömiin ei siis huku sielumme koskaan
vaan niin kuin vahakin, jota voi hyvin muovata muuksi
ei pysy entisellään samanlaisena möykkynä, vaikka
on edelleen sama kuin oli, niin voi henkikin aina
henkenä säilyessään yhä uuteen siirtyä hahmoon

Ovidius, Muodonmuutoksia XV, (kertojaäänenä Pythagoras)

Tavallinen työpäivä. Filosofikonsultin toimisto. Huone on järkevästi kalustettu: suuri kirjoituspöytä, jolla Mac ja printteri, ergonomisesti muotoiltu työtuoli, kaksi pienehköä nojatuolia, rauhoittavaa valoa säteilevä pöytälamppu. Verhojen sopivasti peittämän ikkunan takaa kuuluu hädin tuskin työteliään ulkopuolisen maailman häly. Yhtä seinistä peittää kirjahylly täynnä filosofian klassikoita. Ylhäältä vasemmalta lähtien voimme lukea selkämyksistä elämänviisauden etsijöiden nimiä: Adorno, Airaksinen, Arendt, Castells, Himanen, ja kohti oikeaa alakulmaa edeten Ollila, Saarinen ja lopulta Zizek, Slavoj. Muille seinille on ripustettu joidenkin antiikin filosofian, modernin filosofian ja nykyfilosofian merkkimiesten kuvia (Sokrateesta Wittgensteiniin) sekä kopio Rembrandtin teoksesta Filosofi ajattelemassa. Teräsjalkaisella matalalla pöydällä on muutama Suomen Kuvalehti, Tiede-lehti ja niin&näin-lehden viimeinen numero. Ovisummeri soi. Filosofikonsultti sulkee kirjan, nousee ylös ja panee kirjan takaisin hyllyyn. Vieras, asiakas, kutsukaamme häntä Jukaksi, kolmekymppinen, hieman nuhraantuneen oloinen nuorukainen, jolla on huonosti ajetut partahaivenet ja maantienväristen puolipitkien hiusten alta pilkottavat pikkuvauvan nukkaisesta ihosta muistuttavat kulmakarvat. Alkaa filosofinen konsultointi, joka ei tietenkään voi olla muuta kuin sokraattinen dialogi, perusteellinen, tuore ja ajatteluamme pirstova. Keskustelua herättävä ja toimintaa siittävä. Kas tässä siitä muutamia kappaleita.
Lue lisää…

JV

Foucault’n luento 27.1.1982

Yleistä

Taustalla tilanne, jossa subjekti nähdään turvapaikkana maailmassa, ainoana turvana. Selvitäkseen ihmisen on palattava itseensä, paettava itseensä (Plotinos, joka kuuluu myöhäisplatonismin filosofeihin ja siis Foucault’n käsittelemään aikaan puhuu paosta yhteen).

Hellenismin aika ”vastaa” meidän aikaamme globaalistumisen, rajattomuuden ja määrättyjen yhteisöjen hajoamisen aikana. Se oli aikakausi, joka ravisteli Välimeren maiden kansojen ”kosmologista vakaumusta” (J.Z. Smith, Map is not Territory/C. Loew, Myth, Sacred History and Philosophy), ”että elämän tarkoitus on juurtunut kaikenkattavaan kosmiseen järjestykseen, johon ihminen, yhteiskunta ja jumalat osallistuvat”. Maailma on siis rationaalinen ja ymmärrettävissä kokonaan, siihen on näkymä ulkopuolelta. Lue lisää…

Känninen paatti

maaliskuu 16, 2010

eli ”Kommuunin (epä)ajankohtaisuudesta”

J’ai horreur de tous les metiers! – Arthur Rimbaud

Pariisin kommuunin vuosipäivänä Helsingissä pyritään rakentamaan tilaa vapaalle opiskelulle. Mikä sitten on Pariisin vuoden 1871 kommuunin merkitys nykyisille kapitalismin vastaisille taisteluille? Millä tavoin kommuunin vuosipäivä voi muuttua sellaiseksi ”tiikerinhypyksi menneisyyteen”, joka avaa nykyhetkeen vallankumouksellisen tilanteen, käynnistää uuden Kommuunin rakentamisen?
Lue lisää…