Libyan finanssisota

huhtikuu 4, 2011

ANDREA FUMAGALLI

Kun lukee taloudellisia ja poliittisia huomioita italialaisista tai kansainvälisistä lehdistä, kaikkialla viitataan aina Libyan strategiseen rooliin öljyn tuotannossa ja viennissä. Öljy on yksi avaintekijä, kun analysoidaan ja kommentoidaan joko kriittisesti tai hyväksyen länsimaiden interventiota Libyaan. Sitä, että öljyn, ei pelkästään lähteiden vaan myös virtojen kontrolli on tässä merkittävää, ei voida kieltää. On myös kiinnostavaa huomata, että länsimaat ovat suhtautuneet täysin välinpitämättömästi Bahrainissa syntyneisiin kapinoihin ja pyytäneet Saudi-Arabiaa kontrolloimaan (ja tukahduttamaan, kuten Jemenissä) niitä. Kuten Financial Times muistutti 25.2., Bahrainin kautta kulkee jopa 18 % Saudi-Arabian tuottamasta öljystä. Tällaisen virran saaminen käsiinsä (vaikka se onkin jo osin saudien ja amerikkalaisten kontrollissa) merkitsee, että voidaan säädellä öljyn vientiä Etelä- ja Itä-Aasian markkinoille (Kindia) ja tiedetään kyllä, että öljyriippuvuus on yksi niistä keskeisistä pullonkauloista, joiden kautta voidaan säädellä Kiinan taloutta (Irakin ja Afganistanin sodilla on ennen kaikkea tämä strateginen tavoite). Kuitenkaan ei vaikuta siltä, että ”Lännen imperiumin” keskeiset maat haluaisivat käyttää alueella syntynyttä epävakautta hyväkseen kaapatakseen käyttöönsä ja kehittääkseen tuota geoekonomista asetta, joka varmasti olisi käyttökelpoinen USA:n ja Kiinan välisessä kilpailussa.

Sen sijaan kaksipäisen Imperiumin länsimainen pää on, ilman mitään välittömästi ymmärrettävissä olevaa logiikkaa, ryhtynyt vimmaisesti pommittamaan Gaddafin Libyaa vain kuusi tuntia YK:n päätöslauselman jälkeen. Kuten Christian Marazzi muistuttaa 28.2. ilmestyneessä (suomeksi revalvaatio.org –sivustolla julkaistussa artikkelissaan) ”Maghreb ja finanssimarkkinat: tartunnan logiikka”, ”jos pitää paikkansa, että jo 60 % Libyan tuotannosta on pysähtynyt – mikä vastaa 1,1 % menetystä maailman öljyn tarjonnassa – Saudi-Arabia voi helposti korvata tämän kokoisen menetyksen.” Toisin sanoen Libyan tuotannolla on varsin pieni merkitys öljymarkkinoilla, jotka viimeisten 30 vuoden aikana ovat voimakkaasti globaalistuneet ja joilla on tapahtunut Opecin merkityksen voimakas väheneminen (nykyisin Venäjä on maailman suurin öljyntuottaja).

Jos öljyllä olisi vieläkin absoluuttisen strateginen rooli, olisi lännen kannalta ollut järkevämpää hyökätä Bahrainiin (tai tukea Saudi-Arabiaa sen tukahduttamistoimissa) pikemminkin kuin Libyaan. Viikkoa Japanin maanjäristyksen ja ydintragedian jälkeen pääkohteeksi on kuitenkin tullut Libya, jota ei aluksi lainkaan edes otettu huomioon, kun kapinan ensimmäiset liekit alueella syttyivät.

Väitän, että länsimaiden ryhmittymän inverventio Libyaan ei johtunut vain öljyn hallintaan liittyvistä syistä vaan ennen kaikkea muista tekijöistä, jotka liittyvät ennen kaikkea finanssimarkkinoihin.

Toisin kuin muut alueen maat, Gaddafin Libya ei ole suljettu talous vaan vahvasti globaalistunut ennen kaikkea finanssitaloudellisten virtojen ja finanssimarkkinoille osallistumisen mielessä. Voitaisiin tehdä pitkä ja uuvuttava, loputtomia sivuja pitkä luettelo, jos haluttaisiin listata kaikki – Gaddafin suorassa komennossa olevien – Libyan keskuspankin ja Libyan Investment Authorityn (LIA) omistukset finanssimarkkinoilla. Mainitaan kuitenkin lyhyesti vain muutamia: Italiassa Libya omistaa 7,58 % Unicreditosta (käyvältä arvoltaan noin 351 miljoonaa euroa), 14,79 % Retelitistä (13,7 miljoonaa euroa) 2 % Finmeccanicasta (noin 2,2 miljardia euroa), 1,1 % Eni.stä, 2,5 % Tamoilista (yhdessä Saksan ja Sveitsin kanssa). Isossa-Britanniassa sillä on merkittäviä osuuksia hedge fund Capital Partnersissa, 3 % kustannualan Pearsonissa (320 miljoonaa euroa), 14 % kiinteistöalan Cornhillista. Espanjassa Gaddafi on investoinut laajasti kiinteistöalalle (esimerkiksi Magerit Life-projekti Marbellassa).

Hollannissa Libya omistaa 100 % öljysektorin yritys Oilinvestista, joka on Tamoilin ohella maan suurin. Myös Luxemburgissa erityisesti pankkisektorilla on löydettävissä libyalaisomistuksia, kun taas Kanadassa ja Venäjällä omistukset ovat suuntautuneet öljyyn (Verenex) ja alumiiniin (1,43% Rusalista).

Jos lasketaan yhteen Libyan hallinnon eri omistukset finanssimarkkinoilla, saadaan niin suuri summa, että jos se vedettäisiin pois markkinoilta ja muutettaisiin välittömästi likvidiksi rahaksi, tuloksena olisi niin voimakas negatiivinen vaikutus pörssilistauksiin, että se vastaisi Lehmann Brothersin kaatumista syyskuussa 2008. Ja juuri riski, että näin valtava finanssipääoman summa voidaan ”vetää pois” markkinoilta, pakottaa länsimaat hyökkäämään Libyaan, jotta näin ei tapahtuisi. Kapinan alkuvaiheessa finanssitalouden vakauden ylläpitäminen, jonka Gaddafi takasi, oli niskan päällä: sydämessään monet finanssiyritykset toivoivat että Gaddafi voittaa. Italiassa hallituksen suhtautumista määrittivät myös lukuisat italialaisten yritysten tuottoisat liiketoimet Libyan maaperällä, erityisesti infrastruktuurien rakentamisessa (Impregilo etunenässä). Tilanteen pahentuessa epävakauden kasvu ja Kyrenaikan kapinallisten voiton uhka, mahdollisuus että taistelevat joukot, ennen kaikkea Benghasin kapinalliset voisivat päästä käsiksi Gaddafin ”finansseihin” ja pyrkiä muuttamaan ne likvidiksi rahaksi rahoittaakseen sotaa ja maan uudelleenrakentamista kävi yhä selkeämmäksi.

Itse asiassa länsimaiden intervention tarkoituksena on yhtäältä hankkiutua eroon Gaddafin kaltaisesta taloudellisesta kumppanista, joka on luotettava, mutta itsenäinen ja vaikeasti manipuloitavissa oleva. Toisaalta pyrkimyksenä on varmistaa etukäteen mahdollisen Libyan omistusten jäädyttämisen hallinta, jotta voidaan estää niiden myynti, joka voisi vaikuttaa lamauttavasti finanssimarkkinoihin, jotka ovat vasta hädin tuskin toipumassa kriisistään ja jotka Japanin tapahtumien myötä ovat jälleen osoittaneet epävakautensa.

Humanitaarisen sodan valepukuun on siis verhottu jotain, mikä todellisuudessa on finanssisota.

Mainokset

TONI NEGRI

Rakas A.,

otit yhteyttä sen jälkeen, kun kansainvälinen liittouma alkoi pommittaa Libyaa ”ihmisoikeuksien” nimissä. Miten halpamaista, naamioitua murhaamista. Huomautat aivan oikein: vastavallankumous on alkanut. Libya on arabien vallankumouksen heikko, sumea kohta – juuri sinne voitiin siis ensimmäisenä hyökätä ja laittaa yleinen järjestyksen palauttaminen Raisin hölmöilyjen syyksi. Kaikki ovat nyt yhtä mieltä siitä, että mikä tahansa keino on hyväksyttävä, kun taistellaan tyrannia vastaan… Gaddafi on varmasti tyranni – lisäät – ja muut, kuten Sark, Cameron, Berlusca ja – dulcis in fondo – Obama eivät ehkä ole tyranneja mutta heitä liikuttaa yksi ainoa tahto: kontrolloida, siis pitää kurissa ja/tai neutralisoida arabien vallankumous. Interventio Libyaa vastaan muodostaa juridisen ennakkotapauksen, se on timantin kärki hallinnan keinovalikoimassa, joka esitetään ”moraalisena asioihin puuttumisena” ja Kyrenaikan kapinan puolustamisena – se ei siis ole imperialistinen tai uuskolonialistinen interventio vaan demokraattinen ja veljellinen, se huomioi ihmisoikeudet. Olemme aiemmin kutsuneet tällaista keinovalikoimaa imperiaaliseksi. Kun hyökätään hirviötä vastaan, ryhdytään samalla rakentamaan uusia kontrollin sääntöjä, jotka koskevat kaikkia. Nämä säännöt ovat erilaisia jokaisessa maassa, mutta aina kyse on governancesta, joka kontrolloi ja/tai tukahduttaa vallankumouksen. Mutta tätä vallankumousta – sinä korostat – ei voi kontrolloida. Kun väet kapinoivat, ne päättävät itse, mitä haluavat tehdä tulevaisuudellaan. Ja jos niiden sisällä huomataan tyrannian siemeniä tai jäänteitä, ne vapauttavat itse itsensä niistä. Tätä muistaaksemme kutsutaan demokratiaksi!

Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Tiedät varmaan, rakas ystäväni, että Libyan tapahtumat ovat sattuneet samoille päiville kuin Italian yhdistymisen 150-vuotisjuhlallisuudet. Kuinka paljon vastaavuuksia onkaan sen välillä, mitä tapahtuu chez vous ja mitä Italiassa tuolloin tapahtui. Ei itse asiassa ole lainkaan kummallista, että keskeiset mahtimaat haluavat lahjoittaa teille jotain, mikä muistuttaa Italian yhdistymistä – tarkkaan sorvatun, ”tiikerikissamaisen” sopeutuvan vallankumouksen, kuten Euroopan 1800-luvun vallankumoukset, joita aristokratiat ja yrittäjämafiat järjestelivät hallinnoidakseen kapitalismin kehitystä ja pääoman kasautumista sekä kukistaakseen sen, mitä silloin kutsuttiin ”tasavallaksi ja sosialismiksi”. Juuri tuota mallia Obama – hieman pahaenteisesti – toistaa: kuten Pius IX aikanaan Italiassa, Obama heitti arabimaailman mullistuksen ensimmäisen kiven (vuosi sitten Kairossa), eräänlaisen uuteen geopoliittiseen tilanteeseen sopivan ”olemme kaikki berliiniläisiä”, ja heti sen pesi kätensä asiasta. Nyt hän kehittelee vanhojen siirtomaavaltojen kanssa kontrollin governancea.

Emme kuitenkaan enää ole 1800-luvulla, olemme 2000-luvulla. Nyt eivät enää hallitse aristokratiat ja paikalliset yrittäjät vaan finanssihait ja globaali pääoma, johon teidän tyranneillanne on hyvin läheiset suhteet. Kehitys ei enää ole pelkästään barbaarista kasautumista, josta kansat ja kansakunnat joutuvat kärsimään ja jonka eteen ne joutuvat työskentelemään eristettyinä, naurettavasti itsenäisinä kaikessa kurjuudessaan vaan sen tuottavat yhteiskunnalliseen yhteistyöhön laitetut väet. Nyt on vapautettava yhteiskunnallinen yhteistyö ja yhteinen. Tämä arabimaailman vallankumouksemme – sinä sanot – ei ole vain poliittinen vallankumous vaan myös ja ennen kaikkea yhteiskunnallinen vallankumous. Emme halua enää tyranneja mutta emme myöskään pomoja. Tämän nuorten arabien väen suurin toive ei ole vaihtaa pomoa vaan päästä pomoista kokonaan eroon.

Länsimaiden sotilaallinen interventio pyrkii siis estämään näiden toiveiden toteutumisen, levittämään epävarmuutta kaikkien keskuuteen, valikoimaan uusia pomoja ja kätyreitä ja murskaamaan liikkeidemme demokraattisen ja yhteisen voiman. Ja jos tämä alkaa sujua huonosti, modernit ja maalliset ”imperiaaliset” vallat kutsuvat äkkiä apuun vanhat siirtomaaisännät ja ekstremistit, uskonnolliset fanaatikot sekä tyrannit. Libyaan kohdistuvan intervention myötä käynnistyivät suuret manööverit.

Mutta rakas A., käsitykseni on, että yritys pysäyttää liikkeet ja imperiumin vastaisku horjuvat jo, koska tämän ratkaisemattomissa olevan talouskriisin aikana, kun telluurisia mullistuksia eivät aiheuta ainoastaan valtamerten laatat vaan globaalit mahdit, ei monikansallisten yritysten johtajilla ja vallanpitäjillä ole enää selkeää projektia, varmaa suuntaa. Siksi he raivoavat kyvyttöminä löytämään yhteistä näkökulmaa, josta käsin organisoida arabien vallankumouksen kontrollia. Turkki ja Saksa ovat sekoittaneet NATO:n kuviot, Israel on pakottanut Obaman muuttamaan linjaansa ratkaisevasti, monarkiat (Atlantilta Persianlahdelle) käyttäytyvät kuin monarkiat ja ovat tilanneet République’lta kiivaan tukahduttamisprojektin, algerialaiset sotilaat riehuvat ja käyttävät menetelmiä, joista jopa Stalin olisi kateellinen. Mutta arabien vallankumous jatkuu – sen hengittää pihisten tuhkan alta Marokossa ja Algeriassa, hengähtää Tunisiassa ja on jo ahdistuksen vallassa Egyptissä (missä sotilaat ja Muslimiveljeskunta ovat liittoutuneet pysäyttääkseen liikkeen), se taistelee Jordaniassa ja Syyriassa, on joutunut verilöylyn kohteeksi Bahrainissa ja Jemenissä, liikkuu netissä Persianlahden eri kansojen välillä…. Uudessa ”globaalin monikeskuksisuuden” hahmotelmassa arabien vallankumous ei kuitenkaan ole vielä löytänyt paikkaansa. ”Amerikan heikkenemisen” määrittämässä uudessa geopoliittisessa muodostelmassa Latinalainen amerikka on viimeisin tulokas – mutta miten öljyä tuottavat arabimaat siihen sijoittuvat, jos monarkkien kiinteät tulot korvataan proletaarien taisteluilla ja tulovaatimuksilla? Väen vapaa uusintaminen ”itsenäisenä muuttujana”?

Sanoit, että tämän vallankumouksen täytyy herättää Eurooppa. Luulen, että se ei voi olla tekemättä niin. Lisäsit, että Välimeren etelärannikon ja pohjoisrannikon maat ovat yhteisiä nuorille arabeille ja nuorille eurooppalaisille, koska uusi työvoima, materiaalinen tai immateriaalinen, tuottaa arvoa ja liikkuu koko tuossa tilassa. Lisäsit vielä, että tämä liike tulee jatkumaan, koska se on osa arabien vallankumousta aivan yhtä lailla kuin tyrannien tai ”imperiumin” vastainen taistelu. Ja olen samaa mieltä kanssasi, kun innostut kertoessasi Tunisian ja Sisilian välisen salmen yli rakennetusta upeasta ”sillasta” ja toivot, että sen yli voitaisiin kulkea molempiin suuntiin ja että lauttojen mukana kulkisi – etelästä pohjoiseen ja takaisin – terve viha pomoja ja kaikkia nationalismeja vastaan. Kun kerroin sinulla, että meillä päin pasifistit ovat lähteneet liikkeelle (tällä kertaa he ovat selkeästi vähemmistössä, paljon selvemmin kuin silloin, kun taisteltiin Kosovon ja Irakin sotia vastaan), sinä naurahdit, ystäväni – et sentään nauranut päin naamaa – ja sanoit, että tällä kertaa pasifisteista ei ole mitään hyötyä, koska asioita ei voida muuttaa moraalisilla kannanotoilla. Nyt täytyy sen sijaan laajentaa työmarkkinoita ja keksiä uusia tasapuolisia sääntöjä niiden uusintamiselle, tästedes kyse on siitä, että öljy maksetaan työpaikoilla. Jos pasifismia siis esiintyy, sitä voidaan edes käyttää hyväksi ainoastaan poliittisena ja materiaalisena tukena arabien yhteiskunnalliselle vallankumoukselle.

Tässä kohtaa pelissä on tulevaisuuden pesämuna, työn organisointi ja työnjako Välimeren yli, energiaa, paljon rahaa ja kenties merkittäviä siivuja maailmanlaajuista valtaa. Muutoin – jos näitä ongelmia vältellään – Libyan sodasta tulee pitkä, fanaattinen ja se sotkee mukaansa muiden arabimaiden väestön sekä saa lopulta aikaan vain raunioita – niin libyalaisten kuin liittouman joukossa, eikä varmasti ainuttakaan ”imperiaalista” voittajaa.

Ainoa tie ulos näistä postunilateraalisista kouristeluista, kun Yhdysvaltojen imperiaalinen politiikka ei enää toimi ja NATO on heikentynyt, on luokkataistelun herättäminen uudelleen henkiin – arabityöntekijöiden ja Euroopan työntekijöiden yhteisenä taisteluna. Rajat on rikottava. Sen aikaan saamiseksi ei ole pelkästään murskattava reformistisia vasemmistoja, jotka notkahtelevat vastuullisuutensa ja petostensa aiheuttaman häpeän alla. On myös kiireesti ryhdyttävä rakentamaan liikettä sellaisten poliittisten ohjelmien puolesta, joka ylittävät rajoja ja saavat aikaan vallankumouksen tuotantotavan muodoissa ja keinoissa sekä tunnustavat, että yhteinen on rikkauden perusta.