Vapaus rajoittaa valtaa

kesäkuu 18, 2010

”Vapaus, jota rakastamme, jonka vuoksi me elämme ja kuolemme, on maailman rakentamista suoraan, välittömästi.” – Antonio Negri

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi kysyi isoäitien käännytystapauksen yhteydessä, mikseivät poliitikot estäneet käännytystä, vaikka heillä olisi valta tehdä se. Voimassa olevan ulkomaalaislain mukaan egyptiläiselle Evelyne Fadayelille ja venäläiselle Irina Antonovalle voitaisiin aivan hyvin myöntää oleskelulupa. Ulkomaalaislain 52 §:n 1 momentin mukaan ”Suomessa olevalle ulkomaalaiselle myönnetään jatkuva oleskelulupa, jos oleskeluluvan epääminen olisi ilmeisen kohtuutonta hänen terveydentilansa, Suomeen syntyneiden siteiden tai muun yksilöllisen inhimillisen syyn vuoksi, kun erityisesti otetaan huomioon olosuhteet, joihin hän joutuisi kotimaassaan, tai hänen haavoittuva asemansa”. Isoäitien tukijoiden tiedossa on, että kyseisen pykälän perusteella on jo aiemmin myönnetty vastaavassa tilanteessa oleville henkilöille oleskelulupia.

Nähdäkseni tämä ”poliitikkojen vallattomuus” kertoo kuitenkin jotain olennaista hallinnan konkreettisten tekniikoiden kehityksestä nyky-yhteiskunnassa, ehkä ennen kaikkea mutta ei pelkästään ulkomaalaisiin kohdistuvan vallan kohdalla. Tapaus tuo mieleen sen, mitä milosofi Giorgio Agamben lausui viime vuonna eräässä haastattelussa: ”Politiikan todellinen ongelma tai vallan todellinen salaisuus ei ole suvereenisuus vaan hallinta, ei kuningas vaan ministerit, ei Jumala vaan enkelit, ei laki vaan poliisi.”

Kenties meidänkin olisi siis muodollisten vallan positioiden sijaan tarkasteltava ennen kaikkea niitä mikrotason käytäntöjä, joiden kautta valta toimii ja otettava tosissaan se, ettei vallan todellinen salaisuus ole kuningas eikä oikeastaan edes ministerit vaan virkamiehet ja poliisi, viranomaiset, hallinnolliset menettelyt, jotka toimivat lain rajamailla, halkeamissa, raoissa ja “porsaanrei’issä”. Tämä kehitys on selkeästi nähtävillä kaikissa ulkomaalaisiin kohdistuvien lainsäädäntöjen uudistuksissa niin Suomessa, EU:ssa kuin muissa OECD-maissa: oikeudellisten menettelyjen ala kapenee ja hallinnollisten menettelyjen merkitys kasvaa. Siirtolaisten hallinnollinen säilöönotto, maahanmuuttovirastojen “harkintavallan” kasvu oleskeluluvan myöntämisessä ja erilaisten poliisitoimien räjähdysmäinen lisääntyminen ovat kaikki saman ilmiön eri puolia.

Nämä hallinnollista mielivaltaa lisäävät uudistukset tapahtuvat kuitenkin lakimuutosten kautta. Lakia tai oikeutta ja hallintaa ei siten voida yksiselitteisesti asettaa vastakkain vaan laki avaa tilaa hallintoviranomaisten ja poliisin mahdollisuuksille puuttua ihmisten elämään: päättää kenen sairas äiti saa jäädä Suomeen ja kenen ei. Nyt isoäitien tukijat ovat ryhtyneet valmistelemaan lakimuutosta, jonka perusteella vastaavassa tilanteessa oleville vanhuksille voidaan myöntää oleskelulupa. Entä jos oleskelulupa kuitenkin voitaisiin myöntää jo nyt ja päätösvalta itse asiassa on aina viranomaisten (siis Migrin) käsissä?

Ratkaisevaa on, että kysymystä kenen tahansa siirtolaisten, edes sairaiden isoäitien oikeuksista ja heidän oleskeluunsa kohdistuvista valtakeinoista ei voida erottaa työvoiman hallinnasta. Juuri sen vuoksi että kapitalistisille yhteiskunnille kaikkein olennaista on työvoiman ja sitä kantavan ihmisruumiin hallinta, mikä ei onnistu ilman koko ihmisen elämän hallitsemista, työntyy kapitalistisen valtion kontrolli kaikkiin yhteiskunnallisen elämän huokosiin, aina isoäitien oleskeluun asti. Pikemminkin kuin lain ja hallinnon vastakkaisuuden kautta on vallan keinojen kokonaisuutta tutkittava siitä näkökulmasta, mikä sen tehtävä työvoiman hallinnoinnissa on.
Koska Eurooppa ja länsimaat tarvitsevat siirtolaisten työvoimaa, ei siirtolaisten pyrkimystä parantaa elämäänsä liikkumalla voida kokonaan estää. Sen sijaan on luotava yhä joustavampia ja hienovaraisia hallinnan keinoja, jotka tekevät mahdolliseksi eri taustoista tulevien ja eri elämäntilanteissa olevien siirtolaisten asemien eriyttämisen työmarkkinoilla. Siksi hallinnollisen mielivallan lisääntyminen ei ole sattumaa eikä johdu lainsäätäjien yksilöllisestä tyhmyydestä tai pahuudesta, sitä ei laajemmassa mittakaavassa ja pitkällä tähtäimellä voida vastustaa vetoamalla vallanpitäjien moraalisiin tuntoihin tai tiettyjen tapausten kuten sairaiden isoäitien tilanteen poikkeusluontoisuuteen.

Miten ihmiset sitten tässä lisääntyvän epämuodollisen hallinnan tilanteessa voivat kamppailla vapautensa puolesta? Mikä merkitys laeilla ja niiden muutoksilla ylipäätään on, jos laki yhä useammin jättää tai oikeastaan tekee tilaa viranomaisten mielivallalle? Miten lakeja olisi muutettava? Keistä viranomaisten mielivaltaa vastaan kamppailevat ihmiset voivat löytää poliittisia liittolaisia?

Nykyinen vasemmisto vaikuttaa nimittäin edelleen jatkuvasti puolustavan valtion oikeutta rajoittaa ihmisten vapautta, oikeutta päättää ulkopuolisesta näkökulmasta esimerkiksi siitä, kenellä on oikeus tulla Suomen työmarkkinoille tai asettua Suomeen ja kenellä ei. Vasemmiston perinteelle sellaisten uudistusten luominen, jotka lisäävät ihmisten omaa valinnanvapautta elämänsä suhteen, on jäänyt suorastaan vieraaksi. Siksi yhä useammin vaikuttaakin siltä, että esimerkiksi ulkomaalaislain uudistuksiin liittyvissä kysymyksissä poliittisia liittolaisia on helpompi löytää niin sanotuista ”aidoista liberaaleista”. Tietenkään esimerkiksi nykyisen Kokoomuksen suhteen on turha elätellä minkäänlaisia haavekuvia, vaikka Kokoomuksen liberaaliiin siipeen lukeutuva ulkoministeri Alex Stubb onkin esittänyt maahanmuuttopolitiikasta huomattavasti järkevämpiä näkemyksiä kuin rasismilla ääniä kalasteleva vasemmisto, joka ei tunnu tietävän mistä se puhuu. Kokoomus on pääoman ja elämisen välineiden yksityisen omistuksen puolue, ei vapauden puolue. Sen sijaan, kun keskeiseksi nousee viranomaisten vallan vastustaminen, voidaan lähtökohtia taisteluun löytää siitä liberaalista perinteestä, joka ei ole pääoman ja omistuksen valtiofilosofian vaan elävän työn vapautensa puolesta käymien taisteluiden perinne.

On olemassa taisteluiden traditio, jolle keskeistä on vapaus liikkua, vapaus valita asuinpaikkansa, vapaus muodostaa suhteita keneen haluaa ja hyvin keskeisesti vapaus paeta sietämätöntä työtä tai sietämätöntä elämää. Kaikkien näiden edellytys ja keskipiste on (valtion) vallan rajoittaminen. Siksi on rajoitettava vallanpitäjien mahdollisuuksia puuttua ihmisten elämään ja päättää siitä, miten meidän tulee elää. On luotava ja vahvistettava oikeutta vastarintaan, oikeutta tottelemattomuuteen ja oikeutta pakoon sietämättömistä olosuhteista. Nämä ovat aina modernien kapitalistien yhteiskuntien historiassa olleet keskeisiä oikeuksia ja ne ovat samalla olleet aina uhattuna, koska milloin työvoiman saatavuus on edellyttänyt ihmisten vapauden rajoittamista, on aina keksitty sellaisia vapauden riistämisen järjestelmiä kuten erilaiset orjuuden, velkavankeuden tai ulkomaalaisten oikeudettoman aseman muodot.

Vapauden synnylle ei ole välttämätöntä sen hyppääminen esiin monimutkaisista filosofisista pohdiskeluista eikä se odota porvarillista käsitystä taloudellisesti rationaalisesta, omaa etuaan maksimoivasta yksilöstä. ”Alhaalta päin” rakentuvan vapauden liberaalin tradition voidaan nähdä käynnistyvän Englannissa jo paljon ennen Lockea ja Hobbesia: vuonna 1381, kapinoissa, jotka vaativat vuosina 1349-1351 säädetyn Statute of Labourersin kumoamista. Tuo asetus rajoitti työntekijän liikkuvuutta ja teki laittomaksi korkeamman palkan vaatimuksen.

Mitä kapinalliset vaativat, kun he marssivat Lontooseen 14.6.1381? Maaorjuuden lakkauttamista, yleistä armahdusta, työn vapautta eli vapautta liikkua ja vaihtaa työnantajaa. Samanlaiset kapinat olivat äärimmäisen yleisiä koko Länsi-Euroopassa Baijerista pohjoiseen Italiaan, Aragoniaan ja Portugaliin asti.

Kaupunkien pienkäsityöläiset, maaseudun kiertolaiset, merimiehet, orjat ja kapinoivat talonpojat vaativat siis vapauttaan jo paljon ennen tuotantovälineiden tai tuotantotavan kapitalistista murrosta tai modernia maailmankatsomusten vallankumousta. He ymmärsivät että vapaus liikkua oli välttämätön heidän elämänsä parantamiseksi ja heidän oli löydettävä keinoja liittyä yhteen taistellakseen tämän vapauden puolesta. Täman vallankumouksellisen tradition käsitys vapaudesta tarkoitti esimerkiksi 1600-luvun Englannin nk. Levellersien manifesteissa liikkumisen vapauden lisäksi ennen kaikkea vapautta olla joutumatta pidätetyksi mielivaltaisesti, vapautta liittyä yhteen ja vastustaa sortoa, kykyä ja oikeutta rajoittaa valtaa puuttua ihmisten elämään. Vasta myöhemmin, erilaissa porvarillisen ”liberaalin” valtiofilosofian muodoissa se kääntyy pelkäksi vapaudeksi omistaa, jossa omaisuudesta tulee ”pyhä ja rikkomaton oikeus”.

Myös vielä Englannin vuoden 1688 ”mainion vallankumouksen” ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen (1776) asiakirjoissa vapaus suvereenin vallan rajoituksena, julkisena kokoontumisvapautena, uskonnon ja mielipiteen vapautena muodostaa julistusten keskeisen sisällön. Porvarillisen yksityisomaisuuden suojelu ja sen edellyttämä valtion oikeus puuttua yhteiskunnan elämään jää näissä julistuksissa taka-alalle, koska niiden laatijat eivät halua herättää henkiin pelkäämäänsä todellisen, sietämättömäksi käyneen vapauden ja sen taisteluiden haamua. Sen sijaan Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen ”ihmisoikeuksien julistuksessa” ylimpänä oikeutena mainitaan jo aina omaisuus ja kaikki muu on alistettu sen puolustamiselle.

Näin valtio ja yksityinen omaisuus sekä sille pohjautuvat markkinarakenteet eivät ole toistensa vastakohtia vaan pikemminkin ne näyttäytyvät samassa rintamassa, taistelussa ihmisten todellista vapautta vastaan: ainoastaan valtion ihmisten liikkumiseen ja elämiseen kohdistama kontrolli tekee mahdolliseksi ihmisten sitomisen toisen komennossa ja toisen hyväksi tehtävään työhön, sekä tällaisen työn markkinoiden hierarkisoimisen ja eriyttämisen. Pääoman valtiofilosofia muodostaa omaisuuden perinteen, jota vastaan vapauden perinne edelleen taistelee. Nykyisin liberaaleiksi itseään kuuluvien on valittava puolensa. Tämän hetken puolueista keskeisessä asemassa ovat epäilemättä Vihreät, jotka kuitenkin esimerkiksi Lex Nokian hyväksymisen myötä näyttävät olevan asettumassa omaisuuden puolelle vapautta vastaan.

Vapauden perinteelle keskeistä on työvoiman elämään kohdistuvan vallan rajoittaminen, ei sen lisääminen, kutsutaan sitä sitten millä nimellä tahansa (vaikkapa vasemmiston suosimalla eufemismilla ”sääntely”). Ainoastaan vapauden lisäämisen ja vallan rajoittamisen kautta voidaan löytää keinoja taistella lisääntyvää viranomaisvaltaa ja oikeuden hallinnollistumista vastaan ja myös esimerkiksi puolustaa karkotusuhan alla olevia isoäitejä.

Mainokset

Subprime-lainoista liikkeelle lähteneen talouskriisin ja maailmanlaajuisen ympäristökriisin välinen suhde on herättänyt laajaa keskustelua vasemmiston tai kapitalismia kritisoivan ajattelun piirissä. Eräässä harvoista terävistä analyyseistä edesmennyt André Gorz väittää, että

”vaikka on mukavaa syyttää spekulaatiota, veroparatiiseja, finanssisektorin (varsinkin hedge fundsien) läpinäkyvyyden ja kontrollin puutetta, maailmantaloutta painava laman tai jopa romahduksen uhka ei johdu kontrollin puutteesta. Se johtuu kapitalismin kyvyttömyydestä uusintaa itseään. Kapitalismi jatkaa olemassaoloaan ja toimii vain fiktiivisiltä ja jatkuvasti yhä prekaarimmilta perustoilta. Kuplien tuottamien fiktiivisten lisäarvojen uudelleenjaon vaatimus jopa suorastaan kiihdyttäisi sitä, mitä finanssiala pyrkii välttämään: suunnatonta finanssiarvopaperien arvon katoamista ja pankkijärjestelmän romahtamista” .

Yhteiskunnallinen ekologia