Paolo Virno

Kaupunkitila on myös retorinen tila. Jo muinaisista ajoista liikkuminen paikasta toiseen kaupungin sisällä on tarkoittanut siirtymistä tietystä kielenkäytön ympäristöstä toiseen aivan erilaiseen. Työpaikalla asialliset argumentit, oletukset, päätelmät tai vitsit olivat täysin toisenlaisia kuin vapaa-ajalla käytetyt puhetavat tai ne sanalliset suostuttelutavat, joista julkiset kokoukset muodostuivat. Ei siis ole sattumaa, että antiikin retoriikkaa käsittelevät teokset luokittelivat sosiaalisen kaunopuheisuuden muodot käyttäen hyväkseen tilallista termiä: topoi, ’paikat’ sanan täsmällisessä merkityksessä. Retoriset topoi ovat todellisia ja varsinaisia argumenttien varastoja, joiden sijoittuminen osuu pitkälti yhteen urbaanin elämän tärkeimpien jakojen kanssa.

Tämän läheisen sukulaisuuden ansiosta voimme kuvailla nykyaikaisen metropolin tilallisuuden muutoksia retoriikan sääntöjen avulla. Tämä on tietenkin oikotie, mutta asianmukainen. Kaikissa suhteissa ratkaisevaa on diskurssin ”paikkojen” jakaminen edelleen yhteisiin ja erityisiin paikkoihin. Ensimmäiset eivät ole stereotypioita tai latteuksia, kuten yleensä väitetään, vaan kaikkein yleisimpiä kategorioita, joihin on turvauduttava minkä tahansa argumentin käsittelemiseksi, oli kyse sitten yrityksen tilinpäätöksestä tai Rilken elegian tulkinnasta. Retoriikkaa käsittelevässä teoksessaan (Rhet. I, 2, 1358a) Aristoteles mainitsee esimerkinomaisesti kolme topos koinosta: vastakohtien ristiriita, enempi ja vähempi, molemminpuolinen suhde.

Kuten näkyy, kyse on lähes väistämättömistä älyllisistä toiminnoista, jotka koskevat järkeilyn itsensä mahdollisuutta. Sen enempää taidokas puhuja kuin riitaa haastava känniääliö eivät voi tulla toimeen ilman niitä. Erityiset paikat sen sijaan ovat erityisten temaattisten sisältöjen varantoja, jotka ovat erilaisia kussakin puhetilanteessa. Niiden perusteella voi luottaa tietyn yhteisön konkreettiseen tukeen. Ne ovat siis seuraelämän rikkonaisen jäsentelyn mukaisia ja erottavat toisistaan ne asiat, jotka kuuluvat ainoastaan johonkin tiettyyn kontekstiin.

Perinteistä kaupunkitilaa jäsensivät erityiset paikat. Siis diskurssit, jotka ovat sitä tehokkaampia, mitä rajatumpaa niiden käyttö on. Ja mikä oli alusta lähtien havaittavissa: arvot ja hierarkiat, joihin Forumilla oli vedottava saadakseen yleisön luottamuksen, olisivat olleet tehottomia tai naurettavia Akatemian jäsenten edessä. Puolueosasto, jossa keskeistä oli tulevaisuuden suunnittelu, jätti ylpeästi omaan arvoonsa diskojen tai radion viihdeohjelmien puheenparret. Ja niin edelleen. Tässä kielellisen kommunikaation segmentoituneessa järjestyksessä yhteisillä paikoilla ei ollut itsenäistä olemassaoloa: ne olivat kaikkialla läsnä, mutta huomaamattomia, kuin sumuinen horisontti tai hauras sideharso.

Tämä suhde perustan (kielellisen ajattelun perusrakenteiden) ja julkisivun (tiettyyn tarkasti rajattuun kulttuuriseen tai sosiaaliseen lokeroon liittyvien puhuntojen) välillä on murentunut. Se on siis kääntynyt ylösalaisin. Argumentaation erityiset paikat häviävät ja surkastuvat, kun taas yleiset paikat, jotka ovat tarpeeksi kapeita ja yleisluontoisia sopeutuakseen joka aallonharjalle, saavuttavat ennennäkemättömän valta-aseman. Nykyaikaisissa metropoleissa katoavat ne vakaat tehtävät ja kestävät identiteetit, joita vastasivat selkeästi erilliset ja huolella kontekstiinsa upotetut puhetavat. Jalkapallofanien klaani, uskonnollinen yhteisö, työpaikka, puolueosasto: kaikki nämä ”paikat” ovat tietenkin edelleen olemassa, mutta mikään niistä ei enää leimaa jäseniään niin vahvasti tai ole luonteeltaan niin erityinen, että se tarjoaisi edelleen joukon kiinteitä käytöstapoja ja siten luotettavan kompassin maailmassa liikkumiseen. Kyetäkseen suunnistamaan maailmassa ja suojelemaan itseään sen vaaroilta, ei enää voi laskea tiettyyn ympäristöön juurtuneiden argumentaatiorepertuaarien varaan. Pikemminkin on luotettava mitä yleisimpiin, ja juuri siksi joustaviin ja monipuolisiin, loogis-kielellisiin rakenteisiin. Kaikkien diskurssien kätketty luuranko on siis lopulta pompannut pintaan, ja muuttunut välittömästi käytettävissä olevaksi työkaluksi. Tai sanokaamme: ensiapulaukuksi.

Nykyaikaisissa metropoleissa tulee mitä selkeimmin esiin, ilman minkäänlaista peitettä, muutamia lajimme keskeisiä biologisia piirteitä: erikoistuneiden vaistojen kehittymättömyys, jatkuva keskittymisen puute, krooninen epävakaus, niiden lapsille ominaisten piirteiden pysyvä läsnäolo, joita eräät evoluutioteoreetikot kutsuvat ’neoteniaksi’. Kielellisen ajattelun yleiset paikat vaikuttavat olevan ainoa asianmukainen korvaus (tai vastalääke) Homo sapiens sapiensin erikoistumattomalle, toisin sanoen epämääräiselle tai potentiaaliselle luonteelle. Ne lakkaavat olemasta näkymättömiä edellytyksiä ja muuttuvat pikemminkin kaikkein välittömimmin saatavilla olevaksi kielenkäytön resurssiksi, kun ihmiseläimen biologinen olemassaolo tulee kokonaan historiallis-yhteiskunnallisesti todelliseksi. Siispä kaupunkiemme elämänmuodoissa jokainen suojeleva yhteisö heikkenee ja joudumme kamppailemaan osittain epämääräisen ja täynnä arvaamattomia tapahtumia olevan ”maailman” äärimmäisen sattumanvaraisuuden kanssa. Tämä maailma on aivan toisenlainen kuin yksityiskohtiaan myöten määrätty ympäristö, johon muut eläimet kuin ihminen ovat kokonaan vajonneita. Vastakohtien ristiriita, enempi ja vähempi, molemminpuolinen suhde ja niin edelleen: nämä kaikkein yleisimmät skeemat saavat välittömän selviytymistä edistävän arvon niille, jotka metropolin asukkaiden tavoin eivät ole koskaan todella ”kotonaan”.

Nuoruudenkirjoituksessaan (Protreptikos B 43) Aristoteles vertasi ajattelijan elämää muukalaisen elämään. Molemmat pysyttelevät kaukana agoran melusta ja kinasta, hylkäävät erityiset paikat, joissa tietyn yhteisön tavat ja tottumukset ruumiillistuvat. Niin filosofi kuin maanpakolainen ovat uskollisia ainoastaan koko lajin jakamalle käsitteelliselle syntaksille: filosofi etsii siitä totuutta, muukalainen turvallisuutta. Tämä vertaus on yhä hyödyllinen sillä ehdolla, että se käännetään toisin päin: täytyy siis lähteä liikkeelle muukalaisen käytöksestä ja osoittaa sen olevan merkittävällä tavalla samankaltaista kuin ajattelijan arvokkaimmat taipumukset. Nämä ovat rakenteellisia samankaltaisuuksia, jotka eivät kuitenkaan riipu läheisestä suhteesta korkeampaan algebraan tai filologiaan. Muukalainen on aina metropolin asukas. Koska hänellä ei enää ole erityisiä paikkoja, hän luisuu kohti ”karkotetun” asemaa. Torjuakseen sattuman iskut ja kyetäkseen kohtaamaan jokaisen asiaintilan äärimmäisen sattumanvaraisuuden tämän maanpakolaisen sui generis on pakko joka tilanteessa turvautua kielellisen älyn kaikkein välttämättömimpiin kategorioihin (enemmän ja vähemmän, molemminpuolinen suhde jne.). Vaikka hänellä olisi vain peruskoulutus eikä hän lukisi ainuttakaan kirjaa edes kidutuksen uhalla, bios theoretikos on metropolin asukkaalle välttämätöntä hengissä selviämisen kannalta. Samankaltaisuudesta on olemassa myös toinen merkittävä muunnelma. Aristoteleella filosofin ja maanpakolaisen tiivis yhteys yleisiin paikkoihin on kuitenkin aina väliaikaista: saatuaan Metafysiikan valmiiksi ajattelija alkaa taas kiinnostua kaupungin asioista. Samalla tavoin Ateenaan paennut spartalainen toivoo voivansa ennemmin tai myöhemmin heittäytyä takaisin kotimaansa mehevien ja monisävyisten kielipelien muodostamaan lapsiveteen. Sen sijaan nykyaikaisen metropolin asukas on peruuttamattomasti muukalainen: hänen väistämättömän läheisessä suhteessaan topoi koinoihin ei ole mitään ohimenevää. Hän on ajattelija vasten tahtoaan, mutta kokopäiväisesti.

Kokemusta eivät ole hahmottaneet topoiden, siis paikkojen kautta, vain kaupunkisuunnittelu ja retoriikka. Myös etiikka käsitettiin yksinkertaisesti paikkana, johon on totuttu, ennen kuin se rappeutui perimmäisten ja hartaiden ”velvoittavien” arvojen säilytyskomeroksi. Toisin sanoen paikkana, jossa voi tuntea olonsa vapaaksi. Kielen omaavan eläimen nimitutkimuksella on ollut siis kolme, ei vain kaksi, napaa: mielen yhteiset paikat, erilaisten elämänmuotojen erityiset paikat, hyvän elämän totunnainen paikka. On aiheellista kysyä: miten kotoisuuden etsiminen ilmenee nykyisissä metropoleissa, joissa perinteinen tilallinen ja retorinen järjestys on ajautunut sekasortoon? Viime aikoihin asti totunnainen paikka oli liittyi tiukasti erityisiin paikkoihin: ethos valikoi ja asetti hierarkiseen järjestykseen moninaiset yhteisölliset roolit ja erityislaatuiset kielipelit ja muokkasi niistä tuttujen jälkien muodostaman polun. Enää näin ei ole. Totunnaisen paikan mahdollisuus joutuu ilman mitään välitystä kohtaamaan loogis-kielellisten yleisten paikkojen ehdottoman hallitsevan aseman. Se joutuu siis kohtaamaan ihmiseläimen määrittelemättömän luonteen, sen rajatun ympäristön puutteen, loputtoman lapsuuden, joka erottaa sen muista eläimistä. Nykyisin kotoutuakseen on totuttava lajimme biologisten erityispiirteiden suoraviivaiseen esilletuloon. Älyn yhteisistä paikoista hyvän elämän totunnaiseen paikkaan: siinä äärettömän terävä paradoksi, jossa aikamme metropolien etiikalla ja politiikalla riittää pureskeltavaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: