Giorgio Agamben

Sallinette minun aloittaa muutamalla termiä ”metropoli” koskevalla ilmiselvyydellä. Sana tarkoittaa kreikaksi ”äitikaupunkia” ja sillä viitataan kaupunkivaltion, poliksen ja sen siirtokuntien, kolonioiden suhteeseen. Poliksesta koloniaa perustamaan lähteneet kansalaiset olivat, kuten sanottiin, apoikia:ssa – ”etääntyneenä kotoa” – kaupungista, jota suhteessa sen siirtokuntaan kutsuttiin silloin metropolikseksi, äitikaupungiksi. Tämä termin merkitys on säilynyt meidän päiviimme saakka ilmaisemaan metropoliksi määritellyn isänmaan alueen ja siirtokuntien suhdetta.

Termi metropoli olettaa siis ison alueellisen paikoiltaan siirtymisen ja joka tapauksessa se osoittaa olennaista poliittista ja tilallista epäjatkuvuutta, minkä juuri kaupunki-siirtokunta suhde määrittelee. Tämä puolestaan herättää epäilyksiä suhteessa nykyisin vallalla olevaan ajatukseen metropolista suhteellisen homogeenisena ja tilaltaan jatkuvana urbaanina kudoksena.

Tässä yhteydessä tulen käyttämään sanaa ”metropoli” osoittamaan jotakin olennaisesti heterogeenista suhteessa siihen, jota olemme tottuneet nimittämään kaupungiksi. Ehdotan teille, että varaamme termin ”metropoli” uudelle urbaanille kudokselle. Se alkaa muotoutua yhdensuuntaisesti niiden muutosprosessien kanssa, jotka Michel Foucault määritteli siirtymäksi Ancien régime:n territoriaalisesta tai alueellisesta vallasta biovallaksi, biovallaksi, joka on olemukseltaan ohjaavaa valtaa (gouvernmentalité). Tämä tarkoittaa sitä, että ymmärtääksemme, mitä metropoli on, on välttämätöntä ymmärtää sitä prosessia, joka 17. vuosisadalta lähtien johtaa enenevässä määrin siihen, että valta ottaa ihmisten ja olioiden ohjaamisen tai johdattamisen, tai mikäli haluatte ”ekonomian” muodon (Kun sana ”ekonomia” ilmaantuu valistuksenajan poliittisiin teorioihin, se tarkoittaa olennaisesti ”hallintoa”. Rousseaun kirjoitus Ensyklopediassa poliittisesta ekonomiasta vuodelta 1755 tekee heti alusta tämän täysin selväksi: ”Pyydän lukijoitani”, hän kirjoittaa, ”erottamaan huolella toisistaan julkisen talouden, jota tässä käsitellään ja jota kutsun hallitsemiseksi, ylimmästä auktoriteetista, jota kutsun suvereenisuudeksi”). Ensimmäinen määritelmä, jota teille ehdotan, on, että metropoli on dispositiivi, keino tai joukko keinoja, dispositiiveja, jotka kaupunkiin pakotetaan vallan ottaessa ihmisten ohjaamisen tai hallitsemisen hahmon. Kaupunki lakkaa silloin olemasta, kuten se oli vielä feodaalijärjestelmässä ja Ancien régime:ssä , poikkeus suhteessa suuriin territoriaali- tai aluevaltoihin, poikkeus, jonka paradigma oli ”vapaakaupunki”, ja siitä tulee uuden taloudellis-ohjaavan vallan hahmottumisen paikka sellaisenaan.

Ei siis ole kyse antiikin kaupunkimallin kehittymisestä tai kasvamisesta, vaan eräänlaisesta historiallisesta ja epistemologisesta katkoksesta, joka käy yksiin uuden paradigman rakentumisen kanssa, paradigman, jonka luonteenpiirteitä on analysoitava. Ensimmäinen johtopäätös on, että kyse on olennaisesti julkisen ja poliittisen ympärille keskittyneen kaupunkivaltion, poliksen mallin asteittaisesta katoamisesta. Vaikka kaupunki olisikin yrittänyt puolustaa kaikin omin tapoinsa alkuperäistä luontoaan poliittisena organismina (ja tämä vastarinta on tuottanut vielä suhteellisen hiljattainkin hyvin intensiivisiä poliittisia tapahtumia), on kuitenkin varmaa, että uudessa metropolin kaltaisessa tilan järjestämisessä on käynnissä depolitisoinnin pyrkimys, jonka äärimmäisenä tuloksena luodaan julkisen ja yksityisen eron täydellisen yhdentekevyyden vyöhyke. Tämä urbaanin tilan neutralointi on nykyään siinä määrin saavutettu tosiasia, että enää ei ihmetellä kaupunkien torien ja katujen muuttamista videokameroiden avulla suunnattoman vankilan sisätiloiksi.

Kirjassaan Tarkkailla ja rangaista Michel Foucault yritti määritellä vallan uutta kurijärjestystä kahden siihen asti toisistaan erillisinä pysyneiden kahden paradigman yhteensulautumisen avulla: spitaalin ja ruton. Haluaisin käyttää tätä foucaultlaista kaaviota täsmentääkseni modernia kaupunkitilaa.

Spitaalin paradigma on eristämisen paradigma: spitaaliset suljetaan kaupungin ulkopuolelle ja luodaan selkeä jako ulkopuolen ja sisäpuolen välille. Ihanteena on puhdas yhteisö ja se muodostaa mallin, jota Foucault kutsuu ”Suureksi eristämiseksi” (Grand Enfermement). Rutto saa aikaan täysin toisenlaisen paradigman. Koska epidemian puhkeaminen teki mahdottomaksi tartunnan saaneiden ulossulkemisen, nyt oli jaoteltava, tarkkailtava ja kontrolloitava jokaista korttelia ja katua, jokaisella kadulla jokaista taloa ja jokaisessa talossa jokaista perhettä, jonka jäsenet on ennalta luetteloitu. Jokainen katu on jonkun viranomaisen valvonnan alaisena. Määrättynä päivänä jokaisen perheen on sulkeuduttava taloonsa kuolemanrangaistuksen uhalla. Vain sotilaat, lääkärit ja haudankaivajat, joille on annettu jatkuvan valvonnan ja luetteloinnin tehtävät, saavat partioida kaduilla. Kaupungin sisällä vyöhykkeet on erotettu toisistaan ja luokiteltu epidemian intensiivisyyden, karanteenin ja desinfioinnin mukaan. Kun spitaalista käsiteltiin eristämisen ja torjunnan käytännöin, ruttotartunnan saanut suljettiin sisään taloonsa, häntä tarkkailtiin ja kontrolloitiin ja hoidettiin monimutkaisen järjestelmän avulla, järjestelmän, jossa yksittäiset erot syntyvät moninkertaistavan, jäsentävän ja jakavan vallan vaikutuksina. ”Spitaali ja sen erottaminen; rutto ja sen ositteleminen. Edellinen on merkitty, jälkimmäinen analysoitu ja osiin jaettu. Spitaalisen karkottaminen ja ruton pysäyttäminen eivät ole tulos samasta poliittisesta unelmasta. Toinen on unelma puhtaasta yhteisöstä, toinen kurinalaisesta yhteiskunnasta. Kaksi tapaa käyttää valtaa ihmisiin, kontrolloida heidän suhteitaan, avata heidän vaarallisia sidoksiaan”.

Foucault’n mukaan, moderni poliittinen valta on tulos näiden kahden paradigman yhteen sulautumisesta ja päällekkäisyydestä. Kyse on siis siitä, että spitaalisia käsitellään kuten ruttotartunnan saaneita ja ruttotartunnan saaneita käsitellään kuten spitaalisia, projisoidaan kurin jaettu ja jäsennelty tila internoinnin yksinkertaiseen tilaan, yksilöidään eristetyt ja käytetään yksilöimisen prosesseja määrittämään eristämisiä. Tuloksena on selkeiden binaarivastakkaisuuksien (tyyppiä: sisällyttäminen/eristäminen; terve/sairas; normaali/epänormaali) päällekkäisyys sarjassa erottavia ositteluja, strategioita ja keinoja tai dispositiiveja, jotka kääntyvät yksilöllistämään, tekemään subjekteiksi ja kontrolloimaan toimijoita.

Mikäli sovellamme tätä kaksoisparadigmaa urbaaniin tilaan, saamme ensimmäisen kaavan länsimaiden uuden metropolin tilan ymmärtämiseksi. Kyse on monisyisestä kaavasta, jonka sisällä (spitaalille tyypilliset) eristämisen ja jakamisen yksinkertaiset keinot toimivat yhdessä (rutolle tyypillisten) tilojen ja niiden asukkaiden monimuotoisen jäsentämisien kanssa päämääränään tuottaa ihmisten ja asioiden globaalia hallitsemista. Kenties esimerkillisin ja kärjistynein kokeilu tällaisesta kaupunkitilan globaalista hallitsemisesta tapahtui Genovassa Heinäkuussa 2001 järjestetyn G8-kokouksen yhteydessä. Prefektin määräyksellä kaupunki jaettiin eri vyöhykkeisiin:1) äärimmäisen tiukan tarkkailun punaiset vyöhykkeet, joille muutamaa rajallista poikkeusta lukuun ottamatta oli pääsy kielletty ja joilla oli voimassa pysäköintikielto ja joiden asukkaat oli luetteloitu;2) keltaiset vyöhykkeet, joilla oli kielletty julkiset mielenosoitukset, lentolehtisten levittäminen, liikkuminen ja oleskelu tiettyjen paikkojen ja rakennusten läheisyydessä.

Samankaltaisella määräyksellä mielenosoittajat luokiteltiin oletetun vaarallisuuden mukaan eri blokkeihin (pinkki, keltainen, sininen ja musta). Perinteiset eristämisen keinot, kuten portit, seinät ja värilliset merkit (keltainen on juutalaisten ohella tartunnan saaneiden merkki) muuttuvat monimutkaisemmiksi keinoiksi, joiden tavoitteena on kontrolloida liikkumista ja jäsennellä ja erotella yksilöitä.

Genovan esimerkki G8-kokuksen ajalta on luonnollisesti poikkeus, mutta kokemus opettaa, että poikkeustilanteen avulla kokeillaan ja pannaan käytäntöön hallitsemiskeinoja, joista tulee normaaleja. Alessandro Petti osoittaa hiljattain julkaistussa kirjassa (Arcipelaghi e enclave), että tilan globaalin kontrollin kokeilut, kontrollien, jotka perustuvat fragmentaatiolle, liikkeen kontrolleille ja poikkeuksellisten tilojen luomiselle, eivät näy vain israelilaisissa kylissä ja kaupungeissa ja miehitetyillä alueilla, vaan myös uusissa kaupunkisuunnittelun off shore luxus-projekteissa, kuten Dubaissa The World tai The Palm Iland. Niiden arkkitehdit joutuvat toivottavasti jonakin päivänä oikeuteen samalla tavoin kuin Auschwitzin lääkärit.

Metropoli on siis tila, joka on tulos tästä sarjasta monisyisiä kontrollin ja ohjauksen keinoja. Mutta jokainen keino edellyttää välttämättä subjektiksi muuttumisen prosessia ja jokainen subjektiksi muuttumisen prosessi edellyttää ja sisältää mahdollisen vastarinnan, mahdollisen mies miestä vastaan tilanteen sen keinon kanssa, johon ihminen on otettu kiinni tai johon hän on antanut ottaa itsensä kiinni. Siksi, mikäli halutaan ymmärtää metropolia, kontrollin, tilojen jakamisen ja hallitsemisen keinojen lisäksi on välttämätöntä tuntea ja tutkia niitä subjektiksi tulemisen prosesseja, joita nämä keinot välttämättä tuottavat. Koska tällaista tietoa puuttuu tai koska se on riittämätöntä, nykyiset konfliktit metropolissa näyttävät niin arvoituksellisilta. Sillä noiden konfliktien mahdollisuudet ja tulos eivät ole riippuvaisia vain puuttumisesta ohjauksen keinoihin tai dispositiiveihin, vaan yhtä paljon myös kyvystä puuttua subjektiksi muuttumisen prosesseihin, jotta voitaisiin tuoda näkyviin sen hallitsematon, joka on samalla jokaisen politiikan alku ja pakopiste.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: