Rynnäkkö vasten taivasta

Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Eeva-Liisa Inkeroinen ylisti lehdistötiedotteessaan ahtaajien lakkoa ”vastuuttomaksi ja häikäilemättömäksi”. Miten kauniilta nuo luokkavihollisen epätoivoiset sanat kuulostavatkaan vallankumouksellisissa korvissa. Ne ovat luokkataistelun runoutta, aivan kuin työläisten kova pakanarotu olisi jälleen aloittanut vaelluksensa ja pakottanut kapitalistien jähmeän, rappeutuneen sivilisaation polvilleen.

AKT:n ja ahtaajien lakot ovat muistuttaneet meitä lähes unohduksiin painuneesta totuudesta, siitä, mitä lakko elävän työn tai työvoiman taistelukeinona tarkoittaa. Lakko on sabotaasia, vahingon tuottamista pääomalle ja pääoman pakottamista sen avulla suostumaan työvoiman vaatimuksiin. Ahtaajien lakko on häikäilemätön ja vastuuton, koska se tuottaa ”Suomelle” – lue kapitalisteille – 110 miljoonan euron tappiot päivässä. Loistavaa, sanomme me vallankumoukselliset. 110 miljoonaa euroa päivässä valtaa työvoiman käsissä.

Toinen vanha totuus on, että juuri lakon, sabotaasin edessä kapitalistien on pakko järjestäytyä ja ryhtyä horisemaan ”yleisestä edusta”. EK:n puheenjohtaja Sakari Tamminen ruikutti lakon olevan suorastaan ”ikävä”, koska se pilaa ”Suomen” talouskasvun ja on ”Suomen” edun vastaista. Aivan kuin EK:n tai sen kaaderien jatkuvat esitykset eläkeiän nostosta, nuorten pakottamisesta työhön, palkankorotusten jäädyttämisestä, lukukausimaksuista ja opintorahan muuttamisesta lainapainotteisiksi eivät olisi kenenkään ”edun vastaisia”. En tosin sanoisi niitä ikäviksi vaan kusipäisiksi, sairaiksi ja välittömästi tuhottaviksi.

EK:n propagandaorganisaatio EVA tilasi pari vuotta sitten kapeahartiaiselta Nokian perseennuolija Kari Raiviolta raportin, jossa Raivio ehdotteli mm. lukukausimaksujen käyttöönottoa (opiskelijoiden ”kannustamiseksi”) ja opintotuen lainapainotteisuuden lisäämistä. Nyt nämä ehdotukset ovat pienellä viiveellä vihdoin päätyneet opetusministeriön lakiehdotukseen ja sen työryhmän raporttiin korkeakoulujärjestelmän kehittämisestä.

Yliopistoväki onkin myös väläyttänyt lakkouhkaa. Mutta mitä yliopistolaisten olisi tehtävä voidakseen pakottaa Sakari Tamminen ja muut tihrusilmäiset kapitalistisiat polvilleen? Olisi tietenkin löydettävä sellaiset taistelun keinot, jotka ovat yhtä vastuuttomia ja häikäilemättömiä kuin ahtaajien lakko. Jotka kykenevät tuottamaan pääomalle niin suurta tappiota, että sen on vetäydyttävä Etelärannan luolaan nuolemaan kuolettavia haavojaan.

Yleisen lakon ja luokkataistelun hehkutuksen sijaan olisi analysoitava ankarasti sitä, mitä autonkuljettajien ja ahtaajien lakkouhkien hirvittävyys kertoo nykyisestä kapitalistisesta tuotannosta. Missä kohtaa nykyistä tuotantoketjua elävän työn voima on suurin? Missä kohtaa se pystyy tekemään tehokkaimmin reikiä pääoman komentoon? Onko opiskelijalla tai tutkijalla tällaista voimaa? Ruikuttamisesta ja vetoamisesta riistäjän hyvään tahtoon ei ole mitään hyötyä, sillä kuten Assata Shakur kiteyttää, ”kukaan historiassa, kukaan maailmassa ei koskaan ole voittanut vapauttaan vetoamalla sortajiensa moraalisiin tuntoihin”.

On sanottu, että metropoli, kaupunkitila on nykyisin kapitalistisen tuotannon keskus samalla tavoin kuin tehdas oli aikanaan. Tämä väite on tietenkin aina ollut poliittinen: yritys paikantaa pääoman Akilleen kantapää, lohikäärmeen vatsa, siis piste jossa sille on helpointa aiheuttaa tuhoa. Toisin kuin myyttisillä sankareilla, pääomalla sen heikko kohta on itse asiassa aina juuri sen vahvin ase, sillä pääoma on pääomaa ainoastaan sen ansiosta, että se kykenee komentamaan elävää työtä. Ainoastaan elävä työ, pääoman riistämä ihmisten vapaa luova toiminta, tekee pääomasta pääomaa, siis voi tuottaa voittoa kapitalisteille.

Nähdäkseni AKT:n lakkouhat vahvistavat teesin metropolin hegemonisesta asemasta. Tehokkainta sabotaasia pääomaa kohtaan ei kyetä tekemään materiaalisissa tuotantolaitoksissa, tehtaissa, siellä mitä marxilainen jargon kutsuu välittömäksi tuotantoprosessiksi. Nykyisin tehdas voidaan yksinkertaisesti siirtää johonkin, missä ei lakkoilla. Sen sijaan metropolia, ihmisten liikkumisen, kanssakäymisen tilaa ei voida siirtää. Elävän työn uusintamista ei voida ulkoistaa elävän työn ulkopuolelle.

Yksi metropolin keskeisistä säikeistä ovat liikenneyhteydet: liikenneyhteyksien pysäyttäminen pysäyttää tuotannon, sillä lisäarvo on kyettävä realisoimaan, tuotteella – on se sitten materiaalinen tai immateriaalinen – on arvo vain, jos se saadaan myytyä kulutukseen. Kulutuksen on tapahduttava siellä, missä ihmiset elävät ja ovat tekemisissä toistensa kanssa, eikä tätä yhteiselämää voida ”delokalisoida” sillä se on erottamatonta ihmisten ruumiista ja aivoista ja siten tilasta jossa ne elävät. Se tapahtuu aina tietyssä paikassa, joka on riippuvainen liikenneyhteyksistä sen materiaalisena infrastruktuurina.

Entä yliopisto? Miten tuhota yliopistolla pääoman (ja korostan, pääoman eikä pelkästään ”Kokoomuksen”) kontrollivaatimukset? Toisin sanoen: miten opiskelijan tai tutkijan elävä työ voi vapautua kapitalistisesta riistosta?
Näitä kysymyksiä opiskelijaliikkeen on kiivaasti pohdittava. Valmiita, selkeitä vastauksia niihin en tietenkään osaa antaa, sillä jos ne olisi löydetty, ei porvarihallituksen kusipäisiä ehdotuksia lukukausimaksuista ja ihmisten syöksemisestä velkakierteeseen varmaankaan koskaan olisi rohjettu edes esittää. Kaksi johtolankaa tai syöttiä tälle prosessille on kuitenkin näkyvissä.

1. Taistelukeinojen on oltava häikäilemättömiä ja vastuuttomia. On suljettava korvat EK:n moraaliselta paskalta. Aivan kuin kapitalisteja kiinnostaisi vähääkään ”Suomen” etu. Aivan kuin joku uskoisi ”Suomea” olevan globaalille pääomalle edes olemassa muuta kuin läjänä vanhoja työvoiman kontrolloimisen valtiollisia työkaluja. On kieltäydyttävä olemasta osa pääoman ”Suomea”, kieltäydyttävä olemasta vastuullisia tai ottamasta huomioon ”heikkoa taloustilannetta”. On järkähtämättömästi kieltäydyttävä ”puhaltamasta yhteiseen hiileen”. On ajettava työvoiman kollektiivista etua aivan samalla tavoin kuin kapitalistit ajavat omaa kollektiivista etuaan.

2. Työväen vastarinnalla on sen taisteluiden historiassa ollut kaksi keinoa: lakko, suora konfrontaatio ja pako. Ei ole selvää, kumpi tapa yliopistolaisen tapauksessa on tehokkain tapa tuottaa vahinkoa pääomalle. Metropoli on heterogeeninen tuotannon allas eikä kaikilla työvoiman osilla, kaikilla luokkakokoonpanon segmenteillä ole siinä samanlainen asema, samanlaisia taistelukeinoja. Ahtaaja voi mennä lakkoon mutta mitä merkitsee opiskelijan lakko. Kiinnostaako se ketään, tai miten se saadaan kiinnostamaan? On ajateltava myös keinoja ”äänestää jaloillaan”, sillä usein vetäytyminen idioottimaisista reformistisista väännöistä ja kaksinkamppailuista on parempi tapa pakottaa vihollinen pois tasapainosta kuin suora konfrontaatio. On turha kiistellä yksittäisistä yliopistolain uudistuksista ja esittää sen kautta kiinnostusta ”yhteiseen hyvään”. On parempi ryhtyä luomaan omaa tilaa, rakentamaan todellista autonomiaa.

Marxin poliittisista kirjoituksista nämä kaksi taisteluiden muotoa hahmottuvat kahden historiallisen esimerkin kautta. 13.6.1849 pariisilaiset työläiset pidättäytyvät tukemasta pikkuporvarillisten demokraattien protestia sitä vastaan, että Ranskan parlamentti ei asettanut Louis-Napoléon Bonapartea syytteeseen perustuslain rikkomisesta. Marxin mukaan tämä kieltäytyminen osallistumasta pikkuporvarilliseen kahakkaan on ratkaiseva askel proletariaatin taisteluiden autonomian saavuttamisessa, sillä se osoittaa työläisten päässeen yli harhaluuloista, että työläiset voisivat ajaa omia etujaan pelkästään parlamentaarisen demokratian avulla. Marx näkee tämän ”virallisen demokratian Waterloon” voittona työväenluokan kannalta.

Toivokaamme, että yritys torpata yliopistolaki luottaen hyväuskoisesti parlamentaariseen demokratiaan, lobbaamalla ja vetoamalla kansanedustajiin, oli se virallisen demokratian Waterloo, joka saa opiskelevan prekariaatin etsimään uusia taistelukeinoja. Toinen proletaarisen taistelun muoto, joka seurasi kieltäytymisestä osallistua porvarilliseen ”yhteisten asioiden hoitamisen” leikkiin, oli Pariisin kommuuni. Yritys kaapata valta pois kapitalisteilta ja rakentaa oma työläisten yhteiskuntamuoto, vapaa kommunistinen yhteiskunta.

Kenties nykyisin nämä kaksi taistelumuotoa eivät enää ole peräkkäisiä vaan samanaikaisia. Vetäytyminen, porvarillisten tuotannon ja politiikan muotojen hylkääminen merkitsee myös kommuunin rakentamista. Tai pikemminkin toisinpäin: kommuunin rakentaminen merkitsee samalla vetäytymistä pois kapitalistisen riiston muodoista. Kuten aikanaan eräässä Megafonin tekstissä kirjoitin talonvaltauksista:

”Tämä kieltäytyminen on kuitenkin aktiivista, luovaa toimintaa. Se tarkoittaa samanaikaisesti vapaan yhteisön rakentamista. Siis samaan aikaan uudenlaista äärimmäista sabotaasia ja vapaata, kommunistista yhteisöä.” (Megafoni-Helsinki, ”When the World is Not Enough”)

Mieluummin on siis ”nostettava kytkintä” ja alettava rakentaa materiaalista alustaa sille, mitä haluamme tehdä, kuin jäätävä nokittelemaan EK:n, kokoomuslaisten ja muiden porvarillisten idioottien kanssa. Mikä ei tarkoita, etteikö heitä olisi samalla tuhottava, pyrittävä aiheuttamaan heille haittaa ja vahinkoa mahdollisimman tehokkain keinoin. Olkoon 110 miljoonaa euroa päivässä vielä pientä!

Jo tämän samanaikaisen sabotaasin ja paon yrittäminenkin on pääoman kannalta kauhistuttavampaa kuin kaikki porvarilliset anelu- ja neuvotteluyritykset yhteensä. Marx kirjoitti Ludwig Kugelmannille Pariisin kommuunin aikana:

”Olipa miten tahansa, nykyinen Pariisin kapina – siinäkin tapauksessa, että vanhan yhteiskunnan sudet, siat ja halpamaiset hurtat tukahduttavat sen – on puolueemme mainehikkain uroteko kesäkuun kapinan aikojen jälkeen. Vertailtakoon näihin taivaita rynnäköimään valmiisiin pariisilaisiin pyhän Rooman valtakunnan renkejä ja tuon valtakunnan vedenpaisumuksen aikaisia naamiaisia, jotka haiskahtavat kasarmilta, kirkolta, junkkerihengeltä ja kaikkein eniten filisterimäisyydeltä.”