Uudet barbaarit

“Olkoon rakkautenne kuin mehiläinen ja orkidea, kuin kissa ja paviaani”

- Gilles Deleuze & Felix Guattari

I

Kauhajoen koulusurmat ja finanssimarkkinoiden kriisi ovat saaneet sekä oikeiston että vasemmiston vaatimaan valtion harjoittaman sääntelyn ja kontrollin lisäämistä. On asetettava rajoja, puututtava. Luottoa ja helppoa rahaa ei tule myöntää kenelle tahansa, vaan ainoastaan maksukykyisille. Aseita tulee antaa vain poliiseille ja pikkutarkan kontrollin läpäisseille kunnon kansalaisille, jotka voivat sitten ampua niillä vähemmän kunnollisia. Valtio, oikea työ ja tiukempi markkinoiden valvonta on palautettava kunniaan.

En voi sille mitään, että puhe rajoista ja kontrolleista kuulostaa jotenkin pelottavalta. Aivan kuin meitä todella ei kontrolloitaisi tarpeeksi. Aivan kuin maailmassa ei olisi tarpeeksi rajoja.

Monet muutkin kuin kapitalismin lopullista riemuvoittoa ja vapaita markkinoita hehkuttavat uusliberalistit ovat väittäneet, että kylmän sodan päättyminen on tehnyt maailmasta rajattoman. Enää ei ole Checkpoint Charlieta, jonka läpi kulkeakseen täytyy näyttää oikeat dokumentit kiiluvasilmäiselle neuvostosotilaalle. Ennen kaikkea Euroopan integraatio on poistanut passintarkastukset EU-maiden väliltä.

Kuitenkin rajoja tuntuu olevan kaikkialla, missä liikumme. Koko kaupunki, jossa elämme, täyttyy erilaisista checkpointeista. Poliisi tarkastaa papereita asemalla, bussinkuljettaja tarkastaa lippuja, portsari tarkistaa iän baarin ovella ja hälyttimet tarkastavat oletko maksanut ostoksesi. Kaikki tietysti kuvataan videolle moneen kertaan. Uusissa kaikkialle kaupunkiin levittäytyneissä checkpointeissa tarvitaan kaikkialla salasanoja, kulkukortteja, elektronisia avaimia, mutta ennen kaikkea rahaa. Checkpointit, joissa on maksettava tai annettava selvitys itsestään, estävät kaupunkilaista liikkumasta vapaasti.

Raha taas ei enää ole oikeastaan käteistä rahaa vaan luottoa, sillä maksuvälineinä checkpointeissa toimivat erilaiset kortit ja koodit. Luoton avulla ihmisen elämää voidaan kontrolloida tarkemmin kuin käteisen rahan, sillä luottoa myönnettäessä arvioidaan niin menneet luottotiedot, nykyinen taloudellinen tilanne, perhesuhteet, terveydentila kuin tulevaisuuden suunnitelmat.

Mitä tämä tarkoittaa kaupunkilaisen elämän kannalta? Ja miksi meitä kaupunkilaisia yhtäkkiä tarvitsee valvoa niin tiukasti? Vaikka Itä-Berliinistä pääsee nykyisin Länteen aiempaa helpommin, syntyy jokaiseen Helsingin kolkkaan uusia pääoman Itä-Berliineitä.

Suurkaupungeista, metropoleista on nykyisin tullut kapitalistisen tuotannon olennaisimpia tiloja ja siksi keskeisiä konfliktien kohteita. Kapitalismi ei enää riistä vain työtä tehtaassa, vaan elämää metropolissa.

Millainen sitten on metropolin työläinen, metropolin tilassa syntyvä tuotannon subjekti?

Suurkaupungin katuja on aina, 1800-luvun Pariisista 2000-luvun Shanghaihin, hallinnut ”massa” tai väkijoukko.

Suurkaupunkilainen väkijoukko on välittömästi kollektiivinen, siinä ei ole autonomista (autotelistä, itseriittoista eli porvarillista) yksilöä ja siksi se voi tehdä mitä tahansa. Siinä elämän voimia ei ole suljettu yksilöön, kuten Gilles Deleuze sanoisi. Tämä voima nousee esiin niin Marxilla, joka näki työläisjoukkojen fyysisen läheisyyden suurkaupungeissa vallankumouksellisen subjektiivisuuden lähteenä, kuin Walter Benjaminilla, jolle metropolin asukkaan luonne oli ”destruktiivinen” tai ”positiivisessa mielessä barbaarinen”.

Suurkaupunkilaiselle väkijoukolle mikään ei ole pyhää, se tarttuu kaikkeen ja ”tuo kaiken liki”. Se tekee kaikesta muutettavaa ja ihmisten toiminnan alueelle kuuluvaa.

Pyhäinhäpäisy on tietenkin jotakin, joka nopeasti herättää tuttuja kaikuja vallankumouksellisen työväenliikkeen perintöön perehtyneessä. Benjamin kuvaa meille, että juuri kaupunkilainen proletariaatti, sen röyhkeys on kapitalismin dynamiikkaa eteenpäin vievä voima. Ainoastaan urbaanin väkijoukon hahmossa kaduille taistelemaan tulleen proletariaatin ja sen taisteluiden ansiosta “[j]atkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iänikuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen erottavat porvariston aikakauden kaikista muista”, Marxin ja Engelsin sanoja muistellaksemme. Proletaarinen väkijoukko kaupungilla ajelehtiessaan saa aikaan sen, että “kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään”..

II

Suurkaupunkilaisen tapa aistia ympäristönsä on hajamielistä, koska suurkaupunkilainen ei ole ympäristöstään erillinen, vaan elää vain osana metropolin kuhinaa. Hajamielisinä emme “kontemploi” tai katsele passiivisesti, palvo kohdetta kuin kulttiobjektia, vaan hajamielinen havainnointi perustuu taktiiliseen, kosketukseen. Esimerkiksi arkkitehtuuria havainnoimme osana kaupunkitilaa, kulkemalla siinä hajamielisesti ja ottamalla kaupunkitilan haltuun ruumiillamme, ruumiin keinunnalla, jäsenten liikkeellä.

Hajamielinen havainnointi on myös luonteeltaan kollektiivista. Taideteos-esseen eräässä versiossa tai julkaisematta jääneessä fragmentissa Benjamin kirjoittaa: “Hajamielinen havainto, joka tulee yhä kirkkaammin esiin lähes jokaisella taiteen alueella, on oire inhimillisen aistijärjestelmän ratkaisevan funktion muutoksesta, sillä aistijärjestelmä joutuu kohtaamaan tehtäviä, jotka voidaan ratkaista vain kollektiivisella tavalla. Samaan aikaan se on oire taktiilisen havainnon kasvavasta merkityksestä, joka on peräisin arkkitehtuurista, leviää muihin taiteenlajeihin”.

Arkkitehtuurin ohella toinen taidemuoto, jonka havaitseminen on olennaisesti hajamielistä ja kollektiivista, on Benjaminille elokuva. Hajamielinen elokuvan katseleminen tekee proletaarisille väkijoukoille mahdolliseksi kollektiivisen organisoitumisen, jossa se oppii elämään suurkaupungeissa ja tulemaan toimeen modernin teknologian havainnolle aiheuttamien muutosten kanssa

Hajamieliselle havainnolle taas olennaista on urbaani tottumus siihen mikä ei ole tuttua, ei vastaa katseeseen, mitä voi pällistellä ja käpälöidä, millä voi leikkiä ja mikä ei ole pyhää.

Hajamielisyys on sekä älyllistä että ruumiillista samalla tavoin kuin työ nykyään, ja kuin naisten työ kotona on aina ollut. Hajamielinen kaupunkilainen kykenee useaan asiaan yhtä aikaa, kykenee vaihtamaan ympäristöään koska tahansa ja selviämään ennakoimattoman kanssa.

Hajamieliselle ihmiselle on tyypillistä myös kyky tehdä mitä tahansa. Hajamielistä ei voi alistaa määrättyyn tehtävään. Siksi hajamielisesti liikehtivällä ja aistivalla, kaupungilla liikkuvalla väkijoukolla tai nykykapitalismin huushollaajalla on potentiaalinen luonne, hän voi tehdä mitä tahansa ja liikkua mihin tahansa, mutta hän ei ole missään eikä hänen elämänsä palaudu mihinkään määrättyyn paikkaan tai identiteettiin.

Hajamielinen kaupunkilainen on Benjaminin sanoin ”barbaari”, koska häntä eivät kiinnosta pyhät auktoriteetit, säännöt tai moraaliset velvoitteet jonkin korkeamman asian hyväksi toimimisen mielessä. Uudet barbaarit eivät välitä suvun odotuksista tai kansallisesta kilpailukyvystä sen enempää kuin pyhien kirjojen antamista elämänohjeista. He ovat niin levottomia, ettei heitä voi sitoa liukuhihnan ääreen tai toimistoon yhdeksästä neljään. He harhailevat hajamielisinä ja kurittomina pitkin kaupunkia. Nämä ”villeiksi syntyneet” uudet barbaarit ovat tehneet lopun tehdaspiippujen, pyhäkoulujen ja pyhän Suomisen perheen yhteiskunnasta.

III

Hajamielisesti koettu metropolin aika on luonteeltaan epämääräistä, ei-kronologista, potentian aikaa. Siinä asiat eivät saa kiinteää muotoa eikä tapahtumilla ole yksilöllistä subjektia. Hajamielisen ruumiillisuuden aika, metropolin aika on aioon: epämääräinen aika, kelluva viiva, joka tuntee vain nopeuksia eikä muotoja ja kiinteitä mittoja.

Suurkaupungissa mikään ei ole pysyvää, kaikki muuttuu, virtaa ja aaltoilee lakkaamatta. Elizabeth Wilsonin sanoin: “Koskaan ei voi kulkea samaa polkua kahdesti, sillä kaupunki on jatkuvan muutoksen kourissa [...] Tämä jatkuva virta ja muutos on yksi modernin kaupungin kaikkein eniten levottomuutta herättävistä piirteistä.” Suurkaupungin väkijoukossa voi koska tahansa joutua tekemisiin kenen kanssa tahansa, eikä mikään kanssakäymisessä ole ennalta määrättyä.

Tähän epämääräisyyteen voi reagoida eri tavoin. Barbaari on suurkaupungissa ja väkijoukossa kuin kotonaan. Porvari pyrkii sitä pakoon. Suurkaupungin elämän epämääräisyys, valmiin muodon, sääntöjen ja rajojen puute onkin aina järkyttänyt porvaria ja uhannut hänen itseriittoisuuttaan.

Kaupungissa kauhistuttavaa on porvarin näkökulmasta aina ollut vastakohtien nopea muuttuminen toisikseen, jähmeiden vastakkainasettelujen, valtahierarkioiden ja yhteiskunnallisten asemien liudentuminen. Suurkaupungeissa ihmiset alkoivat elää irrallaan perinteisistä patriarkaalisista yhteisöistä, säätyhierarkioista tai muista vastaavista. Ihmisten joutuessa välittömään kontaktiin keskenään kadun tungoksessa muuttuvat myös hierarkiat säätyjen, sukupuolten tai rotujen välillä epämääräisiksi..

Porvari (ja ennen kaikkea porvarillinen mies) luulee olevansa “oman onnensa seppä”, itse itsensä synnyttävä ja kaikesta yhteiskunnallisesta kanssakäymisestä riippumaton supersankari. Sen vuoksi kaikki ruumiillinen kanssakäyminen, kaikki aistiminen ja kosketus toisiin uhkaa porvarillista miestä.

Porvarin on pakko paeta hallitsematonta ja rajatonta urbaania kuhinaa “interiööriin”, kotiin ja perheeseen siistiin sisätilaan, jossa moneus on aidattu ja rajattu. Interiöörissä porvari täyttää koko tilan omilla jäljillään eikä katujen väkijoukoilla ole sinne mitään asiaa. Kuten Benjamin muistuttaa, interiööri on kuitenkin viime kädessä ainoastaan porvarillisen egon laajentuma: se, mihin porvari todella pakenee, on minä ja minän ikuisuus. Minä on porvarin turvapaikka, koska se ei ole riippuvainen maailman menosta ja kaupungin hulinasta, mikään ei uhkaa sitä. Porvarillinen minä on aistiton ja ruumiiton, eräänlaisen anestesian tulos.

IV

Minään paenneelle porvarille aika alkaa näyttäytyä kammottavana ja ahdistavana. Benjamin kuvaa tätä sulkeutuneen porvarin aikakokemusta pelurin kokemuksena: kuten nykyajan työelämässä, uhkapelissä on kaikki aloitettava jatkuvasti alusta eikä millään aiemmalla kokemuksella ole merkitystä. Pelurille jokainen hetki on kuin lumihiutale, joka pudotessaan maahan muistuttaa ajan katoamisesta. Jokainen hiutale on aina “menneen talven lunta”, ja sen katoamista on murehdittava.

Toisaalta, kun tavoitteena on vain abstrakti voitto, ei millään muulla kuin voitolla ole mitään merkitystä, ja jokainen kierros on aina hävitty, koska aina olisi voinut voittaa enemmän. Yksilön näkökulmasta jokainen hetki on menetys: se olisi aina voitu käyttää tehokkaammin itsen kehittämisessä ja minän ikuisuuden takaamisessa. Jokaisen hetken pitäisi porvarin näkökulmasta siis kartuttaa cv:tä.

Porvarille toiset näyttäytyvät aina vain välineinä eikä heistä siksi tarvitse välittää. Heitä käytetään ja kun heitä on käytetty heidät on parasta unohtaa. Kuten Apollinairen runossa “Mirabeaun silta”, porvarille rakkaus, suhde toiseen, on ohimenevää ja toivo ja tulevaisuus väkivaltaista, yöt kulkevat ohi ja kellot lyövät, mutta minä säilyy iäti samanlaisena. Porvarille minän pysyvyys ja kiinteä ulkoinen positio, josta tarkkailla maailmaa, ovat aina tärkeintä, ja siksi rakkaus, elämä ja aika ovat aina sille ulkoisia ja jokainen hetki on menetys, menneen talven lumihiutale, joka hyytää osuessaan iholle, paljastaessaan porvarillisen kuoren pettävyyden.

Koska porvarille jokainen vastaantulija on kilpailija, vastapeluri, porvari ei kykene yhteistyöhön eikä maailman muuttamiseen. Porvari sitoo jatkuvasti voimansa itseensä, itsensä säilyttämiseen ja oman arvokkuutensa varjelemiseen. Koska muutos lähtee aina keskeltä, maailman kuhinasta ja toiminnan jakamisesta, hän ei voi muuta kuin pyrkiä estämään muutoksen ja asettamaan rajoja sille. Vaikka “porvaristo ei voi tulla toimeen aiheuttamatta jatkuvasti mullistuksia tuotantovälineissä, siis tuotantosuhteissa ja niin ollen kaikissa yhteiskunnallisissa suhteissa”, porvari yksilönä ei kykene sietämään muutosta. Jo Marx tajusi varsin hyvin, että ilman työväenluokkaa ja sen taisteluita porvarillinen yhteiskunta olisi aikaa tuhoutunut omaan jääräpäisyyteensä. Yksittäinen porvari ei koskaan olisi kyennyt sulattamaan minkäänlaisia todellisia “innovaatioita”, eikä rohjennut investoida niihin.

Kuten ei rohkene tänäkään päivänä. Porvari ei voi sietää sen enempää suurkaupungin kuin tietotyön epämääräisyyttä: monien ärsykkeiden ja tehtävien jatkuvaa läsnäoloa, valtioiden rajojen hälvenemistä ja suljettujen laitosten kuten tehtaan kriisiä. Porvarillisen ajattelun on aina pyrittävä asettamaan rajoja ja tekemään erotteluja: oikea työ ja tuottamaton joutilaisuus, kansalainen ja muukalainen, madonna ja huora. Tämä ei ole porvarillisen ajattelun syntyajoilta 1800-luvulta muuttunut mihinkään.

Tuotannon keskukseksi muuttuneessa metropolin tilassa ja globaalissa maailmassa rajojen asettaminen käy kuitenkin yhä hankalammaksi, koska ihmiset liikkuvat jatkuvasti rajojen yli. Rajat eivät ole kadonneet vaan ne ovat sirottuneet checkpointeiksi kaikkialle kaupunkitilaan, niistä on tullut liukuvia ja kaikkialle ulottuvia. Kuten aina, porvaristo tarvitsee rajojen asettamiseen valtiota ja poliisia, joiden on puututtava ihmisten elämään nyt entistä enemmän, alettava kantaa huolta niin terveydestä, lasten kasvatuksesta, kaupungilla liikkumisesta öiseen aikaan kuin seiniin maalaamisesta. Ne tarvitsevat lisää valtuuksia, varusteita ja yhteistyökumppaneita, joiden tehtävät lisääntyvät ja monipuolistuvat. Poliisin, sosiaaliviranomaisten, kaupunkisuunnittelijoiden ja psykologien monialainen yhteistyö on, kuten kaikki tiedämme, nykyisin erilaisten ohjausstrategioiden keskeinen piirre.

“Turvallisuuden” takaamisesta on tullut valtion tärkein tehtävä, ja kuten Michel Foucault kuvaa, turvallisuus tarkoittaa nimenomaan tuottavien virtojen ohjaamista, maksimointia ja optimointia. Turvallisuudesta huolehtimisen tarkoitus on saada ihmiset tuottamaan mahdollisimman paljon. Turvallisuus tarkoittaa tietenkin myös sitä, että meitä hallitaan meidän omaksi parhaaksemme ja meidän on opittava itse hallitsemaan itseämme, jotta olisimme kunnon kansalaisia ja täyttäisimme valtion, pääoman ja suvun meille asettamat odotukset. Porvarin on asetettava rajoja ja pystytettävä mellakka-aitoja myös itsensä sisälle: kyettävä erottamaan ja laittamaan kuriin laiskuuden impulssit ja maksimoitava sisäisen ajan mahdollisimman tehokas käyttö.

Eikä porvarillinen asenne rajoitu vain rikkaisiin pankkiireihin. Tunnemme kaikilta yliopistojen laitoksilta, niin sanottujen intellektuellien keskuudesta, näitä tyyppejä loputtomiin: jokainen kirja luetaan aina jotain tulevaa tarkoitusta varten, ei koskaan nykyhetken nautinnon vuoksi. Tuskin edes pyhiä kirjoituksia keskiajan luostareissa kopioineet fransiskaanimunkit olivat yhtä askeetteja.

Koska tehostetussa ja cv:ksi muutetussa ajassa jokainen hetki on keskenään samankaltainen, tyhjä ja ontto kuin lumihiutale, on elämää, nautintoa ja täyttymystä aina odotettava. Elämä alkaa aina vasta myöhemmin: sitten kun olet käynyt koulusi loppuun, tehnyt harjoittelusi ja saanut jalan oven väliin, säästänyt asuntoa varten ja maksanut velkasi, ollut töissä tarpeeksi pitkään että saisit oikeuden vuosilomaan, kantanut kortesi kekoon kansantalouden pelastamiseksi ja väestön ikääntymiskriisin ratkaisemiseksi, jotta voit rauhassa siirtyä eläkkeelle ja kuolla pois mahdollisimman nopeasti, ettet liikaa kasvattaisi sosiaali- ja terveysmenoja.

V

Entä barbaarit? He, jotka ovat oppineet “selviämään hengissä sivilisaatiosta” ja elämässään ja työssään joutuneet näkemään, että “oma käsi, oma ruumis voidaan riistää” ihmiseltä, kuten Walter Benjamin Mikki Hiiri -filmejä katsellessaan huomasi.

Barbaarit syntyvät kokemuksen kriisistä, isiltä opittujen tottumusten ja odotusten osoittautumisesta turhiksi. Benjaminin mukaan ensimmäinen maailmansota olisi ratkaiseva murros, joka aiheutti perinteisen kokemuksen kriisin suurissa metropoleissa, mutta sen taustalla vaikuttivat tietenkin suurkaupunkilaisen elämänmuodon piirteet, shokkikokemukset ja modernin teknologian kehitys.

“[Ihmiset palasivat rintamalta mykistyneinä...eivät enää kokemuksiltaan rikkaampina... Sillä koskaan ei kokemusta oltu mitätöity niin radikaalisti kuin asemasota mitätöi strategisen kokemuksen, inflaatio taloudellisen kokemuksen, nälkä ruumiillisen kokemuksen, despotismi poliittisen kokemuksen. Sukupolvi, joka oli kulkenut kouluun hevosten vetämillä raitiovaunuilla, seisoi jaloillaan taivaan alla maisemassa, jossa mikään ei ollut säilynyt muuttumattomana, lukuun ottamatta pilviä ja keskellä räjähdysten ja tuhoisien paineaaltojen kenttää seisovaa pientä ja haurasta ihmisruumista." [Benjamin, "Der Erzähler"]

Eikö tässä ole jotain tuttua meille, prekaareille työläisille? En tarkoita, että itsearvioinnit ja työllistämiskoulutukset olisivat yhtä hengenvaarallisia kuin sirpalepommit, mutta kenties meillä olisi paljonkin opittavaa asemasodassa viruneiden saksalais- tai ranskalaisnuorukaisten kokemuksesta. Ehkä enemmän kuin haluamme myöntää. Olen jo puhunut porvarillisesta reaktiosta, eräänlaisesta sulkeutumisesta ja mikrofasismin noususta joita kaupungeissamme ja työpaikoillamme näkee enemmän kuin haluaisi. Mutta kuten Benjamin kuvasi, maailmansotaa seurasivat myös toisenlaiset reaktiot.

Kuten maailmansodan juoksuhaudoista selvinneet työläiset, ovat meidän yhteiskuntiemme uudet barbaarit oppineet, ettei vanhojen ukkojen ja akkojen moralistisia narinoita juuri kannata kuunnella. Niin paljon kuin protestanttisesta työetiikasta jauhetaankin, alkaa yhä useammilla ihmisillä kuitenkin olla hyvin selkeä kokemus siitä, että “työ” ei kannata. Vaikka opiskelisit kuinka hyvin, tekisit sata ilmaista harjoittelua, pitäisit kuntoasi yllä ja työskentelisit 60 tuntia viikossa, et silti pysty kustantamaan elämääsi ilman järjetöntä velkaantumista, joka taas pakottaa tekemään jatkuvasti enemmän työtä. Usko siihen, että tuonpuoleiset voimat kuten “talouskasvu” takaisivat palkkion kuuliaisesta käytöksestämme, on jo aikaa romahtanut.

Uudet barbaarit ovat jo osoittautuneet liian levottomaksi tullakseen vangituksi tehtaaseen, kouluun ja perheeseen. Nyt heidän pysäyttämisekseen ja hallitsemisekseen pystytetään lisää ja lisää checkpointeja, kaappauksen pisteitä kaikkialle kaupunkitilaan. Nämä checkpointit muuttuvat pahimmillaan sisäisiksi, tarkastuspisteiksi elämän kaarella, curriculumilla. Olet jo 25-vuotias etkä vielä ole valmistunut, sinulla ei vielä ole omaa asuntoa, et ole saanut vakituista työpaikkaa? Olet kirjoittanut samaa raporttia jo kolmatta päivää, eikö sinua yhtään hävetä?

VI

Kriisien torjumiseksi porvarit vaativat aina lisää valvontaa. Entä jos kriisien syynä onkin liika kontrolli ja liika rajojen asettaminen, liika puuttuminen yhteiskuntaan ja ihmisten elämään? Se, että ihmiset eivät siedä valvontaa ja kontrollia, joka sitoo heidän voimansa ja kahlitsee elämää.

Kriisit johtuvat siitä, että kapitalismi on riistänyt kaupunkitilan vetovoimaa, mutta ihmiset on kaikkialla laitettu maksamaan elämästä. Kun urbaanien barbaarien on huolehdittava pelkästä hengissä säilymisestä ja vastattava ylhäältä tuleviin vaatimuksiin, he eivät enää kykene muuttamaan maailmaa. Kaupungissa elämiseen vaadittavan rahan saamiseksi on yhä useammin tehtävä pääoman komennossa joitakin pinnallisia, määrättyjä suorituksia, joihin keskittyminen sitoo barbaarien virtuaalisen voiman. Kun on kannettava huolta rahasta, ei enää kykene mihin tahansa. Usein turhautuneisuus voimien sitomisesta kääntyy toisia samassa tilanteessa olevia vastaan ja tekee mahdottomaksi luomisen, siis maailman kollektiivisen muuttamisen.

Kuitenkaan vastarintaa ei voi pysäyttää, sillä ilman sitä koko kaupunki pysähtyisi.

Uudet barbaarit vyöryvät kaikkien rajojen ja muurien yli, eivät enää vain Reinin takaisista metsistä kohti Roomaa ja keskusta, vaan hajamielisesti ajelehtien kaikkialla metropoleissa, joihin he Benjaminin sanoin “eksyvät kuin metsään”. Heidän metsänsä ja voimansa on siis kaupungissa, sen asfalttiviidakossa, se on välittömästi kollektiivista ja kykenee siksi muuttamaan maailmaa. He eivät ole Conan Barbaarin kaltaisia miekkaa heiluttelevia yksinäisiä muskelisankareita, jotka nojaisivat pelkkään raakaan voimaansa vaan metropolien pygmejä tai urbaanien vuorisolien hiljaisia intiaaneja: yksinkertaisesti liian vikkeliä, levottomia ja salavihkaisia, jotta pääoma kouluttajineen, valvojineen ja poliiseineen saisi heitä kiinni.

Näiden uusien barbaarien rakkaus ei ole ohimenevää, se ei vetäydy rakkauden aiheuttamia pettymyksiä kuoreensa ja heittäydy toivon väkivallan lannistamana alas Mirabeaun sillalta. Se leviää, laajenee, monistuu ja säteilee, luo uutta ja tuhoaa kaiken tielleen sattuvan “kuin mehiläinen ja orkidea, tai kuin kissa ja paviaani”. Barbaarit asettavat pääoman tyhjää, jatkuvaa ja ääretöntä aikaa vastaan nautinnon täyden, epäjatkuvan ajan.

Juuri siksi uudet barbaarit eivät siedä valvontaa ja kontrollia, ja turvallisuuden ja sääntelyn sijaan he osaavat puhua vallasta ja vapaudesta. Miten metropolin tilassa eletään, millaiseen elämään löytyy rahaa? Kenen täytyy pysähtyä checkpointeissa ja miksi?

VII

Barbaareja ei siis voida pysäyttää, heitä ei voida pakottaa maksamaan aina ja kaikkialla, sillä he elävät jo Rooman keskustassa ja kykenevät koska tahansa ryöstämään sen rikkaudet. Uudet barbaarit ajavat pummilla, valtaavat taloja, lataavat tarvitsemansa tiedon ja kulttuurin ilmaiseksi netistä ja varastavat vaatteensa.

Kapitalismin muutokset ovat aina lähteneet liikkeelle subjektiivisesta, ne ovat luonteeltaan huomaamattomia ja minoorisia, maanalaisia viivoja, jotka murtavat jäykkiä rajoja. Kuitenkin nämä muutokset on voitu helposti kääntää uusiksi riiston muodoiksi, uusiksi kontrolleiksi, jos ne jäävät vaille tilaa ja kollektiivisia resursseja.

Mutta miten organisoida uusia barbaareita? Jos yhtäältä hajamielisyys on se voima, joka tuhoaa kurin, mutta jota kaikkialle sirotellut checkpointit kahlitsevat, eikä toisaalta pelkkä harhailu riitä checkpointien tuhoamiseksi, mitä tehdä? Hajamielisiä barbaareita ei voi kaapata kaaderien eskadroonaksi tai Puolueeksi, joka tiivistäisi voiman tiettyyn pisteeseen (siis: valtiota tai poliisia vastaan) , koska silloin voima katoaisi, sen potentiaalinen ja avoin luonne menetettäisiin.

Miten räjäyttää checkpointit sateenkaariksi, moneuden aalloiksi?

Olisi kyettävä luomaan tiloja ja instituutioita, joissa ei tarvitse sitoa voimiaan vaan voi levottomasti liikehtiä eikä jumittua checkpointteihin. On keksittävä jotakin sellaista, jota Universidad Nomadan toverit ovat kutsuneet “hirviö-instituutioiksi”: organisaatio, jolla ei ole yhtä toimintatapaa tai sisältöä, ja joka siksi kykenee sisällyttämään itseensä hyvin erilaisia elementtejä ja ihmisiä. Se kykenee tuottamaan jatkuvuutta, muistia ja voimaa, mutta ei “ikuisuutta”, se ei siis ole pakopaikka tai viisaiden luostari vaan tuottavaa kokeilua, uudenlaisten elämänmuotojen rakentamista, vapaan tilan ja ajan tuottamista.