Rahoituskriisi, palkka, luotto ja paskaduunarit

Elokuu 2007. Los Angelesin slummeista lähtöisin oleva perhe ei kykene maksamaan velkojaan, hoitamaan luottojaan ja koko pankkijärjestelmä alkaa horjua. Fed ja Euroopan keskuspankki (tosin jälkimmäinen asiaa suuremmin mainostamatta) alkavat ruiskuttaa rahaa järjestelmään, koska pankkien välinen luotonanto (interbanking) on pysähdyksissä. Pankit eivät luota toisiinsa. Onneksi kansalaiset luottavat pankkeihin. Asiasta ei puhuta, koska ”epäluottamuksen lietsominen” vain pahentaa asiaa.

Elo-lokakuu 2008. Rahoitusjärjestelmä ja sen mukana koko uusi kapitalismi näyttää olevan kriisissä.

On lottovoitto syntyä Suomeen – vaikka tämä helpon rahan saamisen ilmaus ei ehkä tässä yhteydessä oikein toimi.

Suomalaiset poliitikot ja enemmän tai vähemmän tutut asiantuntijat, jotka eivät ilmeisesti vielä muutama viikko sitten tienneet asiasta mitään, rauhoittelevat: Suomella ei ole hätää, koska täällä holtittomuutta ei esiinny. Päinvastoin, voimme antaa hyviä neuvoja amerikkalaisille ja näiden pankeille: älkää eläkö yli varojenne, kontrolloikaa asiakkaitanne tiukemmin, älkää kerskakuluttako. Perheen luottokelpoisuus olisi pitänyt tarkistaa paremmin. Onneksi meillä on kovempi kontrolli eikä luottoa myönnetä paskaduunareille, vaan oikeille kunnon työläisille, joilla on pysyvät työsuhteet ja kunnon vakuudet.

Mitäpä siitä, että samojen luottojen voimasta myös meidän taloutemme kasvoi.

Tietysti ihailemme Amerikkaa, vapaata meininkiä, työsuhteiden joustavuutta ja prekarisoitumista, Wall Martia, monikulttuurisuutta ja ”creative classia”, mutta pankkien olisi pitänyt kontrolloida asiakkaitaan.

Miksi ne eivät sitä tehneet?

Kun Kauhajoella tavallinen nuori tappaa joukon tovereitaan, huuto vain yltyy: lisää kontrolleja, enemmän yhteisöllisyyttä. Vaatimukset eivät tietysti kohdistu näihin toisiaan ampuviin normaalinuoriin, vaan standardista poikkeaviin, mutta mitäpä siitä.

Vihdoinkin sääntely ja välittäminen palaavat takaisin!

Onko tässä chance vasemmistolle vai oikeistolle?

Kuten tavallista kaikki rientävät paikalle – minä mukaan lukien, jos haluamme olla ylikriittisiä.

Olemme jo keskellä kuntavaalikampanjaa. Pankkikriisi ja Kauhajoki vaikuttavat kuin tilaustyöltä, kun lukee välittämistä, huolehtimista ja hoitamista uhkuvia vaaliohjelmia. Olisiko kallistettava korvansa salaliittoteorioille?

Miksi pankit sortuivat tällaiseen holtittomuuteen vielä syykuun 11. Jälkeenkin, kun ihmisiä profiloidaan yhä tarkemmin ja heidän tulevaisuuttaan arvioivat ja ennakoivat eri viranomaiset ja kun mahdollisen terroristin voi tunnistaa ruokavaliosta tai pikkusormen asennosta?

Mistä on kyse?

Ns. subprime lainat ovat asuntolainoja epävakaissa työsuhteissa työskenteleville tai työttömille (joidenkin republikaanien syytösten mukaan niiden alkuperä on Carterin ja Clintonin sosiaaliohjelmissa, mikä ei varsinaisesti pidä paikkaansa, koska republikaanien kaudella omistusasuntoihin sitouttamisella on ollut tärkeä merkitys). Lainan saattoi saada ensimmäisiksi vuosiksi alhaisella korolla ja vailla lyhennyksiä. Laina-aika oli mahdollista saada pitkäksi. Korkoja nostettaisiin sitten muutaman vuoden kuluttua, kun ottajien talous olisi vakaammalla pohjalla (koska prekaarit työsuhteet ovat tietysti poikkeus ja paskaduunit väliaikaisia).

Subprime-logiikka: Otetaan amerikkalainen paskaduunari, joka bunkkaa jossain lähiössä ja on jo sopivasti veloissaan tarvitsee rahaa (onneksi meillä ei tapahdu tällaista!). Tarjotaan tyypille asuntolainaa ja luottokortteja – hienoa, ei tarvitse koko ajan käydä yötöissä ja viikonloppuisin siivoamassa leipomoiden uunien alustoja torakoiden kanssa! Annetaan duunarin nauttia hetki kuvitelmasta: talo, SUV, koira ja ruohonleikkuri. Takaisinmaksuaika on aluksi neuvoteltu, anteeksi, käyttäkäämme alan eufemismeja, ”räätälöity” -asiakkaan” – ”tarpeiden” – mukaan. Sitten kiristetään korkoruuvia. Lainan ”hoitamiseen” tarvitaan lisää hilloa. Alat painaa kahta vuoroa, käyt siivoamassa, tarjoat kirjallisia saavutuksiasi paikallislehteen ja harrastat puhelinseksiä , välillä myyt hampurilaisia.

Eli systeemi oli tämä:

Otat 100 000 dollarin lainan, ostat talon, jonka arvo on 100 000. Talo toimii takuuna. Muutkin ostavat taloja, koska rahaa on ja kysyntää, talosi arvo nousee ja vuoden päästä 150 000 dollaria. Pankista otetaan yhteyttä, puhumattakaan luottokorttiyhtiöistä: ”tulkaa neuvottelemaan raha-asioistanne!” Ja tokihan me tulemme. Omaisuutenne arvo on kasvanut, onko teillä jotain tarpeita, juniori tarvitsee kenties enemmän tilaa, koira isomman kopin, isukki paremman auton ja vaimo hemmotteluloman Eurooppaan, tai vähintäänkin pitäisi maksaa sairausvakuutus ja lääkevakuutus. Nyt niihin olisi varaa. Tässä lisää lainaa ja talo toimii vakuutena. Pankit puhkuvat positiivisuutta, hallitus kannustaa kuluttamaan. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin asuntojen hinnat nousevat, ja nousevathan ne kun lainaa saa (Onneksi meillä Suomessa näin ei tapahdu! Mitä! Olenko tietämättäni elänyt Yhdysvalloissa?).

Ongelma syntyy kun ”luottamus” menee tai kun menee usko asunnon autuuteen. Siis kun ”riski” ja sen kustannukset kasvavat liian suureksi ja asuntojen hinnat alkavat laskea. (Olen viime aikoina toistuvasti ihmetellyt, miksi ns. kiinteään pääomaan ja kiinteän omaisuuteen investointi olisi nykytaloudessa vähemmän riskaabelia kuin investoinnit ihmiseen, tämän itsenäisyyteen, oppimiskykyihin ja innovatiivisuuteen, koska ne kuitenkin viime vuosikymmenten näkökulmasta – ja taloustieteen teorioiden mukaan – ovat taloudellisen kasvun ja varallisuuden luomisen näkökulmasta tärkeämpiä kuin kiinteä pääoma. Onko kyseessä jälleen kerran kapitalismin ristiriita (poliittisen) yksityisomistuksen ja varallisuuden tuotannon kollektiivisuuden välillä, ristiriita, joka talouden kannalta turhassa ja haitallisessa (pääomia sitovassa) asuntojen yksityisomistamisessa kärjistyy?).

Working poor Los Angelesista ei kykene maksamaan lainansa korkoja, puhumattakaan lyhennyksistä ja menettää talonsa, lähettää avaimet postissa pankkiin ja muuttaa asuntoautoonsa. Pankki saa talon haltuunsa ja kiinteistövälittäjä vetää jakkupuvun päällensä, mutta talo ei menekään kaupaksi. Nyt pitäisi pumputa ”likviditeettiä” paskaduunareille ja muille köyhille, mutta eihän se sovi, koska nämä saisivat aivan väärän kuvan ”järjestelmän toiminnasta”.

Kerrataan: Pankit siis myönsivät lainoja ihmisille paskaduuneissa, jotka ostivat niillä paskataloja (slummien ”restrukturaatio”) – toki ”oma” talo oli hyvä työhön sitouttamisen ti pakottamisen väline. Pankit ajattelivat hyötyvänsä, koska Yhdysvaltojen asuntomarkkinat olivat ”ylikuumenneet” ja asuntojen hinnat nousivat joka päivä. Siksi paskaduunareille ja paska-asiakkaille tyrkytettiin uutta lainaa (termi on ”re-financing”). Sillä, vaikka asiakas epäonnistuisi takaisinmaksussa, pankki saisi hetkessä talon haltuunsa – Yhdysvalloissa prosessi on nopea - ja voisi myydä sen seuraavalle prekaarille ja parempaan hintaan.

Mikäli asia olisi jäänyt tähän, kyse olisi ollut normaalista pankkitoiminnasta, tavanomaisesta spekulaatioista, en sano rehellisestä, mutta tutusta – ainakin minulle: pankinjohtaja olisi vain ”hoitanut” asunnon tutulleen, hankkinut maata golf-klubilleen tai myynyt talon seuraavalle ”urpolle”.

Mutta kiitos Alan Greenspanin & Co. Alettiin luoda uusia ”sijoitusinstrumentteja”: paikallispankit myivät luottoja suurille pankeille (Chase, Citigroup, Morgan Stanley, Bear Sterns jne.). Ne muuttivat tai paketoivat lainat eräänlaisiksi osakkeiksi, ”securities”, ”mortage backed securities” tai ”asset backed securities”, jotka oli kokoonpantu esim. asuntolainoista. Toiset pankit ja eläkesäätiöt hankkivat niitä ja hyvien tuottojen odotukset saivat pankit ja eläkesäätiöt ympäri maailmaa innostumaan niistä. Paperi alkoi kiertää, koska tuottoja oli luvassa. Myös Euroopan pankit innostuivat tästä ”paskan tuotannosta paskan avulla”. Nyt kukaan ei oikein tarkkaan tiedä kuinka suurelta osin jonkun pankin tai eläkesäätiön varat ovat tätä ”paskaa paketissa”. Ikään kuin finanssikriisi olisi koko ihmiskunnan ja nykyisen työelämän metafora: päältä päin ei näy onko tyyppi ihan täysi paska vai ok. Pankit tietysti hermostuvat ja sulkevat keskinäisen luotonantonsa. Ne eivät luota toisiinsa. Kukaan ei luota kehenkään. Luottamuskriisi muuttuu hetkessä luottokriisiksi ja likviditeettikriisiksi, ja kuten Schumpeter opetti, mikään yritys ja etenkään innovatiivinen yritys ei voi toimia ilman luottoa.

Keskuspankit alkavat jo syyskesällä 2007 metadonihoidon; ne ruiskuttavat vieroitusoireista kärsivään järjestelmään likviditettiä. Ne alkavat ostaa ja hyväksyä vakuuksiksi osakkeita, vaikka niitä ei voisikaan vaihtaa rahaksi (”illikvidejä”).

Syksyllä 2008 pankkijärjestelmän suoli pamahtaa käsiin.

Yleinen väite: syynä Wall Streetin spekulanttien ahneus, ja tämä ahneus, toive helposta rahasta järkyttää jälleen maailmantaloutta. Unelmat ovat syynä kriisiin. Ovat ne sitten businessuite- kundien unelmia helposta rahasta tai paskaduunarien unelmia itsenäisestä elämästä.

Iloista taputusta oikealta ja vasemmalta: ”ei se maailma muuttunutkaan, me tiesimme sen ja siksi emme mitään yrittäneetkään!” Me ei mitään muuta niin inhota kuin unelmia ja ihmisiä, joilla niitä on. Ei kun kaikki katsomaan unelmien palamista telkkarista! Ollaanhan me turvassa!

Oikealla: markkinat korjaavat ylilyöntinsä. Vasemmalla: ”reaalitaloutta” mullistaneesta finanssitaloudesta palataan vihdoin takaisin oikean työn ja tuotannon maailmaan, rasvanahkaduunarit ja putkimies-Joe alkavat taas äänestää meitä.

Jos finanssipääoman tyypit ovat nyt kädet täynnä paskaa, niin nämä vasemmiston ja oikeiston edustajat uivat siinä vähintäänkin kaulaansa myöten.

Miksi näin? Ennen muuta siksi, että uusien finanssi-instrumenttien kehittäjät vähintäänkin reagoivat kapitalismin muutoksiin ja ottivat työn ja tuotannon maailman muutokset todellisina eikä näennäisinä ja yrittivät siksi kehitellä esimerkiksi palkkaa tehokkaampia työläisen ja tämän elämän kiinniottamisen välineitä. He analysoivat siis kapitalismia.

Onko siis pantava luottohanat kiinni, rahoitettava tai veikattava vain varmoja kohteita, sitä mikä on tähän asti ollut luotettavaa, ”reaalitaloutta” – vaikkapa paperiteollisuutta? – ja oikeaa työtä ja tuotantoa?

Ovatko kunnon työt ja oikea tuotanto vihdoinkin turvassa finanssihaiden ja heidän jälkeensä tulevien paskaduunareiden hyökkäyksiltä?

Vai pitäisikö mieluummin pohtia luoton käsitettä ja sitä, mihin luotto palkan sijaan kykenee? Luotto nykykapitalismissa on keino ratkaista tuotannon jatkuvuuden ja tulon epäjatkuvuuden välinen ristiriita ja keino ylittää tuottavan työn ja uusintamisen välinen ero (kuten Singerillä huomattiin jo 1800-luvulla kun ompelukoneita alettiin myydä osamaksulla. Singer oli ensimmäinen ompelukoneyritys, joka mainosti ompelukoneita erityisesti naisille ja kuten yhtiön virallinen historia kertoo: ”The invention of the sewing machine coincided with the women’s movement, which arose, in part, to liberate women from housework. At a time when, in addition to making soap, chopping wood, carrying water, tending fires, cooking, cleaning, and nursing, women had to hand-sew all the clothes and linens their families needed, the sewing machine was a godsend.

The sewing machine was the first home appliance, which could provide the family income in times of need. The sewing machine often made the difference between abject poverty and survival”).

Aika moni taloustieteilijä näyttää olevan sitä mieltä, että kriisi osoittaa vähintäänkin sen, että rahoitusjärjestelmä ei kykene säätelemään tai kontrolloimaan itse itseään. Tätä mieltä on esimerkiksi ranskalainen regulaatiokoulukunnan perustaja Michel Aglietta ja mielipiteen jakavat useat Financial Timesiin kirjoittavat ekonomistit. Voisimme tietysti lisätä, että kuvitelma kapitalismista pelkkinä markkinoina murtuu (ja ajatus markkinoiden ja huomauttaisin myös politiikan autonomiasta, koska nämä kaksi kuvitelmaa ovat toisiinsa sidottuja, vaikka erilaiset idiootit puhuvatkin tässä yhteydessä ”politiikan paluusta”). Kapitalismi on järjestelmä, jossa pääoman kasautuminen vaatii interventioita työn ja tuotannon maailmaan, joka sekään ei ole muuttumaton tai ”ylihistoriallinen”. (Kapitalismianalyysin ja politiikan kiemuroita yritän selvitellä seuraavilla luennoilla tarkemmin)

On myös paljon niitä, jotka näkevät koko ”uusliberalismin aikakauden” loppuvan tähän kriisiin. Monet haaveilevat paluusta keynesiläisiin politiikkoihin, näkevät unia uudesta Rooseveltista ja ”New Dealista”, milloin minkin asian ympärille (esim. ilmastonmuutos) tehdystä. Osa tietysti haaveilee kunnon sodasta sivilisaatioiden välillä ja ”elvyttävien” tai ”virvoittavien” ”arvojen” paluusta (kristillinen Eurooppa vastaan muslimit jne.)

Näyttää todelta, kuten Michel Aglietta sanoo, että kriisi sulkee aikakauden, jota ei luonnehtinut pelkkä holtiton luotonanto ja finanssipääoman tunkeutuminen tuotantoon, vaan myös tuloerojen ennen näkemätön kasvu. Finanssipääoma hävitti tehtaat, hajotti tuotannon yhteiskunnan ja maailman pinnalle, prekarisoi työsuhteet ja vei työläisiltä tulon jatkuvuuden.

Kohtaako kansainvälinen finanssikapitalismi siis rajansa Wall Martin prekaarissa asunnonostajassa, joka pakotetaan ottamaan laina, vaikka tiedetään, että tämä ei kykene sitä maksamaan takaisin. Kohtaako se rajansa prekaarissa, jonka pitää olla joustava, liikkuva ja verkottunut, mutta jota yritetään kontrolloida, ohjata ja alistaa omakotitalon, kiinteän omaisuuden ja paikkaan sitomisen avulla, vaikka hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia pysähtyä paikoilleen? Vai onko kyseessä jälleen yksi merkki kestokulutustavaravetoisen ”materiaalitalouden” rajoista tilanteessa, jossa asuntojen ja autojen sijaan olisi pitänyt investoida ”elävään”, ihmisruumiiseen, terveyteen, kolutukseen, tutkimukseen ja kulttuuriin? Luulen, että jotain ajatusta tässä on sikäli kuin nämä aineettoman talouden sektorit ovat viime vuosikymmeninä toimineet taloudellisen kasvun lähteinä.

Monet, enemmän tai vähemmän keynesiläiset, ajattelevat näin: Ratkaisu kriisiin löytyy palkkatyön ja palkkatyöläisyyden aseman vahvistamisesta työsuhteiden ja sitä kautta tapahtuvan tulon jatkuvuuden varmistamisen kautta. Eli ihmiset on sidottava tiukemmin työhön, koska sitä ”kaikki haluavat” tai työ on ”kuitenkin viime kädessä se, mikä luo uutta varallisuutta”, kuten Kokoomuksen valtionavarainministeri korostaa. Olisi siis keksittävä tehdas uudelleen. Työn ja tuotannon maailmassa tapahtuneet muutokset ovat vain huijausta, ”olemme puhuneet liikaa työn muutoksesta” jne. Liikuttava yksimielisyys niin oikealla kuin vasemmallakin, että on aika palata ruotuun, työläiset tehtaaseen ja kapitalistit, hyvät patruunat kartanoihin ja silloin tällöin kohdataan barrikadeilla. Muutokset ovat pelkkää huijausta, finanssipääoman vääristyneen optiikan aikaansaama illuusio ja ”pelkkää teoriaa”. Eli takaisin kunnon töihin ja tehtaaseen, koska johdettavia alaisia tarvitaan tehtaassa ja puolueessa, jonka sotilaana on kiva olla ja jolla –kuten nykyisellä valtajärjestelmällä on ”tuhat silmää” .

Mutta entä jos asia ei sittenkään ole ihan näin, vaan olisi oikeasti mietittävä luottoa tai velkaa ja mietittävä, asettaako se työläisen yhä useammin samaan asemaan kuin yrittäjän, innovaation hyödyntäjän.

Luotto pystyy tietenkin paljon tehokkaammin kuin työpalkka ottamaan työläisen/yrittäjän koko elämän ja elämän mahdollisuudet haltuunsa.

Fordismissa (teollisen kapitalismin suhteellisen vakaa säätelyjärjestelmä, josta puhuin viimeksi), työläisten palkkatulolla oli erityisesti kestokulutustavaroiden kysynnän kautta taloudellisen kasvun kannalta olennainen asema. Jakamalla tuttavuushyötyjä voittojen ja palkkojen kesken kyettiin ylläpitämään kysyntää ja tekemään uusia investointeja, kasaamaan pääomaa. Jo pitkään palkkatulojen osuus sekä kansantuotteesta että työntekijän henkilökohtaisessa työhistoriassa on pienentynyt (vaikka viime vuosina hieman noussut työllisyysasteen nousun myötä). Mutta työpalkalla oli myös toinen tärkeä tehtävä. Se oli ja on kontrollimekanismi: palkka maksetaan tietystä suorituksesta (”tehdystä työstä”), joka on tehty tiettynä työaikana ja useimmiten vielä määrätyssä paikassa työantajan välittömässä alaisuudessa. Työpalkan ongelma on, että se ei kykene ottamaan haltuunsa työajan, työtehtävän ja työpaikan ulkopuolista toimintaa ja yhteiskunnasta/yhteisöelämästä peräisin olevia ”positiivisia ukoisvaikutuksia” (tai eliminoimaan negatiivisia), siis esimerkiksi terveyttä, oppimiskykyä, kulttuuria jne.

”Uudessa kapitalismissa” velka tai luotto näyttää korvanneen palkan kysynnän lisäämisen ja taloudellisen kasvun välineenä, mutta myös keinona työläisen elämän kontrolliin ja välineenä pakottaa työläinen itsenä alaiseksi, komentamaan itseään, pakottamaan itseään töihin. Kehittämään itseä, kontrolloimaan tapojaan ja halujaan. Toisin sanoen, luotto ei ole mikään holtiton instrumentti. Sen tarkoitus on sitoa työläisen koko elämä osaksi pääoman arvonlisäysprosessia. Samalla luoton tai velan yhä laajempi hyödyntäminen työläisen elämässä ja taloudellisen kasvun välineenä on selvä todiste sitä, että työläisen koko elämä (riippumatta tuotannon ja uusintamisen, työajan ja elämänajan, työn ja perheen toisistaan erottelusta) on tuotantoaikaa ja hänen koko elämänsä tuottavaa. Luoton tarve ja käyttö puhuu omalla tavallaan siis ”yhteiskuntatulon”, ”elämäntulon” tai ”perustulon” puolesta.

Side on kuitenkin hauras, sillä työläinen voi koska tahansa käyttäytyä ”kunniattomasti”, luopua moraalistaan ja jättää velkansa maksamatta. Siksi kapitalismi ei voi perustua pelkästään luottamukselle tai ”sosiaaliselle pääomalla”. Päinvastoin, luoton merkityksen kasvaessa kasvavat myös elämän kokonaisvaltaisen kontrollin ja elämän pienimpiin yksityiskohtiin puuttuvien poliisitoimien tarve.

Mutta kehen luottohanojen sulkeutuminen ja erityisesti vasemmiston juhlima paluu ”oikeaan” työhön ja todelliseen tuotantoon kohdistuu?

Ennen muuta prekaareihin paskaduunareihin, tietotyöläisiin, kaikkiin niihin uusin ”yrittäjiin”, jotka vääjäämättä tarvitsevat luottoa ”yrityksensä” pyörittämiseen. Näiden kyykyttämisestä vasemmistomme on tehnyt leipälajinsa.

Jos talouden finanssivetoistuminen on antanut kapitalismille mahdollisuuden tehdä tilit selviksi fordistisen työläisen ja tämän joustamattoman käyttäytymisen (esim. palkan ja työajan suhteen) kanssa, niin nyt sillä on edessään niin slummien ”working poor” kuin keskustojen ”creative class” , yrityspalvelut, hoivapalveluyritykset sekä metropolien teollisuusalueiden alihankkijat ja pienyrittäjät.

Kuka kertoo heille, että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet pelkkä vitsi?