Koditon koti

Taina Rajanti

Nomadi legenda

“Home is the emotional anchor and sanctuary of our lives. i am a postmodern nomad and have moved over 25 times. my laptop has remained a constant point of focus in this otherwise blurred existence. my computer desktop has become my Home.
… he currently resides on his laptop. he is also working as a graphic designer in san francisco.“

http://rhizome.org/member.rhiz?user_id=1008752 last update 2002 visited 28.8.2006

Postmoderni nomadi on legendaarinen hahmo. Hän ei ole mistään kotoisin eikä koskaan kotonaan. Hän ei muodosta valtiota eikä perusta lakeja, hän ei omaksu kulttuuria eikä ylläpidä sen eikä minkään järjestäytyneen yhteiskunnan rakenteita. Hänellä ei ole pysyviä tapoja, tottumuksia, ominaisuuksia eikä asuntoa.

Ensimmäisenä hahmon maalaa kenties Friedrich Nietzsche: ”rakastan hetkellisiä tapoja”( Nietzsche 1974, 236 – 237), mikä on toki kontradiktio in adjekto: tapa tarkoittaa nimenomaan jotain toistuvaa ja toistuvuudessaan jatkuvuutta ja pysyvyyttä ylläpitävää. Tavat ovat elämän jatkuvuuden ulottuvuus, ja syntyvät ja muuttuvat hitaasti. Hetkellisyys on tavan vastakohta, jotain juuri nyt kohdattua ja kohta ohitettua. Se mitä Nietzsche tässä kuvaa on moderni elämä, modernin elämän rytmi, jossa tavat tulevat ja menevät.

Walter Benjamin on antanut hahmolle monta eri muotoa, ja Benjamin tunnetaankin nimenomaan modernin elämän kuvaajana. Hätkähdyttävin hahmo lienee ”destruktiivinen tyyppi”, jolla on vain yksi tunnuslause ja tehtävä: raivata tietä, tehdä tilaa. Destruktiivinen tyyppi ei luo mitään eikä häntä kiinnosta mitä tuhotun tilalle nousee, häntä ei huoleta tuleeko hän ymmärretyksi oikein eikä hän piittaa mukavuudesta. Hänelle mikään ei ole pysyvää, vaan kaikessa hän näkee keinon, tien jonnekin muualle. (Benjamin 1994)

Benjaminilta ovat myös välähdykset kaupungista jo rauniona (Benjamin 1991, 681), rakennuksista, esineistä, tavoista ja tottumuksista jotka ovat tuskin ilmaantuneet, kun ne jo rapistuvat. Moderni kokemus on ”shokki”: ärsykkeiden tulva joka saa ihmisen mielen suojautumaan niitä vastaan, niin että mitään muistijälkeä ei synny – kuten ei synny kokemusta . (Benjamin 1986, 18 – 22) Benjamin kuvaa uhkapeluria, flanööriä (vetelehtijää), satunnaista ohikulkijaa, anonyymiä väkijoukkoa. (Benjamin 1986) Yhteistä kaikille on, että heidän kokemuksensa ei kykene muodostamaan mitään pysyvää tapaa, antamaan varmaa jalansijaa ja omaa, ominaista paikkaa maailmassa. Kodista tulee porvarillinen interiööri josta kiikarilla tarkkaillaan todellisen elämän menoa jossain muualla, suojuksilla ja koriste-esineillä tukahdutettu olemassaolo jossa ”täti voidaan vain murhata” (Benjamin 1992, 49). ”Väkijoukon tuuppaama” moderni henkilö sen sijaan sopeutuu kodittomuuteensa, opettelee ”eksymään kaupunkiin kuin metsään”. (Benjamin 1986, 90 – 93; Benjamin 1989, 11)

Nomadin hahmo lähtee todenteolla liikkeelle Deleuzen ja Guattarin ajattelusta. Lähtökohtana on Gilles Deleuzen esitelmä vuodelta 1973 seminaarissa jossa käsiteltiin Nietzschen ajankohtaisuutta. Deleuze lähtee siitä että ainoa oikea tapa lukea ja etsiä mitään Nietzschen teksteistä on etsiä niiden ”vallankumouksellista voimaa”. Ja nomadin hahmo löytyy niistä juuri näin: ”’He tulevat kuin kohtalo, ilman perustetta, järkeä…’” (Nietzsche 1969, 80; ja cit. Deleuze, 17) Nomadinen esitys ja ajattelu pakenee rationaalista hallintokonetta ja filosofiaa puhtaan järjen byrokraatteina. Ja nomadia ei välttämättä tunnista liikkeestä ja vaeltamisesta, vaan tästä paosta, pakenemisesta ”koodaamisen” ja ”ylikoodaamisen”  otteesta. ”Edes historiallisesti nomadit eivät ole liikkuneet siirtolaisten tapaan. Tosiasiallisesti he ovat niitä jotka eivät liiku ja jotka nomadisoituvat pysyäkseen paikallaan, koodeja paeten.” (Deleuze, 18) Nomadista tulee siis selvästi enemmän kuin yksi modernin aikakauden irrallisista hahmoista; nomadista tulee vastustuksen hahmo joka pakenee tukahdutetusta porvarillisesta kodista ja pysyvistä paikoista.

Pinttynyt sosiologinen Entzauberung

Sosiologi palauttaa (post)modernin elämän kodittomuuden paikoilleen erottamalla käsitteellisesti primäärit ja sekundääriset suhteet.  (Cooley; Calhoun, 329 – 349) Primäärit suhteet tarkoittavat läheisiä ja intiimejä ihmisiä ympärillämme, omaa perhettä. Sekundääriset suhteet taas muodostuvat suhteista ihmisiin joihin voimme olla kosketuksissa päivittäin, mutta jotka eivät kuulu intiimiin ja läheiseen piiriin: ystävät, tuttavat, työtoverit, ihmiset joita kohtaamme työssään kaupoissa, liikennevälineissä, sosiaali-, terveys-, koulu- ja muissa palveluissa. Ja vaikka globaalissa maailmassa sekundääriset suhteet hajoavat maantieteellisesti ja ryhmittyvät uudelleen, muuttuvat joustaviksi ja hetkellisemmiksi,  ”primäärit sosiaaliset suhteemme tulevat yleisesti ottaen säilymään kasvoista kasvoihin etäisyydellä ja pohjautumaan kotiin”. (Mitchell, 79 ja 75)

Aikakaus- ja sanomalehtien artikkeleista sekä asialle kokonaan omistautuneista aikakauslehdistä, televisio-ohjelmista, Feng-shui arkkitehtuuria käsittelevästä kirjallisuudesta ekologisen rakentamisen raamattuihin voidaan nähdä miten kodin ja asumisen merkitys kasvaa. Syntyy rakentamisen kierrätyskeskuksia ja tarvikepankkeja joista saa juuri oikeanlaisia ovenkahvoja 30-luvun omakotitaloon. Ihmiset sijoittavat yhä asumiseensa suuren osan tuloistaan; oma koti on edelleen mitä merkityksellisin identiteetin rakentamisen ja ilmaisemisen väline.

Sosiologi siis palauttaa kapinoivan nomadin ruotuun. Kodin merkitys ei suinkaan ole katoamassa, päinvastoin. Siinä missä teollinen vallankumous merkitsi kodin ja työn tilallista erottamista toisistaan, postfordismi ja globaalinen tuotanto joka perustuu älykkäisiin ja ”immateriaalisiin” tietokoneisiin tekee mahdolliseksi kodin ja työn tilojen sekoittumisen uudelleen. Nomadi ei siis vain asu läppärissään – läppärinsä avulla hän voi työskennellä asunnostaan käsin, kantaa työ- ja ihmissuhteitaan kaikkialle mukanaan; eli, olla kuin kotonaan minne ikinä meneekin. Sen sijaan että olisi olennaisesti vailla kotia, postmoderni nomadi on kotiutumisen mestari.

Postmodernin nomadin hahmossa ei kuitenkaan ole kyse tilastollisesta sosiologisesta ilmiöstä, vaan ontologisesta perustavasta muutoksesta ihmisten tavassa olla maailmassa. On eri asia ”olla kuin kotonaan, minne ikinä meneekin” ja kyetä kotiutumaan mestarillisesti aina udelleen, kuin olla maailmassa olemalla kotoisin jostakin.

Ihminen on asumalla

Asuminen on se tapa jolla ihminen on maailmassa. (Rajanti 1999, 29 – 31; Heidegger, 17)  Ihminen ei ole olemassa, siis maailmassa, abstraktisti, erillisenä olentona, ylipäänsä; vaan ihminen on aina olemassa jossain konkreetissa ja aineellisessa ”tässä”. Ihmisen oleminen on aina myös merkityksellistä, mutta asumisen merkitys ihmisen maailmassa olemisen tapana edeltää kaikkia muita merkityksiä. ”Kodin etuoikeutettu rooli ei muodostu siitä, että se olisi inhimillisen toiminnan päämäärä, vaan siitä että se on sen ehto, ja siinä merkityksessä sen alku.” (Lèvinas)

Asuminen asettaa eron: eron ”tässä” ja ”ei-tässä” välille, asutun ja ei-asutun välille. Asuminen (Rajanti emt, 39) asettaa ns. paikan, ottaa paikan ja pitää sitä. Tämä ”tässä”, paikka, asuttu, on maailman ja sen ymmärryksen keskus, lähtökohta; ero joka sekä erottaa että yhdistää lähtökohdan sitä ympäröivään ei-asuttuun. ”Vain keskuksesta käsin voivat orientaation suunnat kimmota” (La Cecla, 35): tämä tässä, paikka, tekee mahdolliseksi hahmottaa eron, ja antaa suuntia maailmaan.

Asuminen ei voi tapahtua yhdellä erillisellä kerralla, se ei ylipäänsä ole mitään mikä olisi yksi ja erillinen. ”Tässä” ”koti” ”asutus” tai ”paikka” eivät ole mitään itsessään olevia, esineitä tai entiteettejä, se ei ole mikään piste vailla ulottuvuuksia. Asuminen syntyy jokapäiväisyydestä, kun paikka ulottuu ajassa ja tilassa, kietoutuu niihin jotka sitä tekevät/pitävät asumalla. Kotiutuminen merkitsee paikan ulottumista ajassa; se on ”tässä” olemisen diakroninen ulottuvuus. (Rajanti emt, 45)

Koska asuminen ei voi tapahtua yhdellä erillisessä kerralla eikä  koti ole mikään piste vailla ulottuvuuksia, kotia ei voi perustaa yhdessä hetkessä. Koti ja kotiutuminen, kotoisin oleminen, on kuin kieli: yksi ihminen ei sitä voi keksiä, sitä ei voi improvisoida, eikä sitä voi luoda yksi erillinen sukupolvi. Kotoisin oleminen omaksutaan ajan myötä: omaksutaan paikka, ero asutun ja asumattoman välille, omaksutaan suunnat, merkitykset, tulkinnat, näkemykset, perspektiivit. (La Cecla, 75; Rajanti emt, 45 – 46)

Ihminen ei asu erillistä kotia eikä ole kotoisin erillisestä kodista. Kotoisin olemisessa on kyse yhteisöllisen inhimillisen elämän jatkumisesta – ei vain yksilöllisen elämän. Oleminen kotoisin yhdistää, ei erota, toisiin. Oleminen tässä, mistä ollaan kotoisin, on jotain joka jaetaan toisten kanssa, jotka sisältyvät tähän olemiseen. (Rajanti emt, 42)

Niin kuin kotonaan

Postmoderni nomadi kuitenkin on välittömän kotiutumisen mestari, joka asuu läppärissään ja kantaa niin primäärejä kuin sekundäärisiä ihmissuhteitaan, asumistaan, minne ikinä meneekin. Miten se on mahdollista? Kotiutua uudelleen kun on joutunut lähtemään paikasta jonne on juurtunut on vaikea prosessi – kotiutua aina yhä uudelleen voi murtaa ihmisen kokonaan.

Välitön kotiutuminen ei olekaan mahdollista sille joka todella on jostain kotoisin. Sille jolle ”tässä” on peruuttamattomasti kietoutunut tiettyyn kohtaan maailmassa, siihen josta vuoret siintävät taustalla ja meren lahti kimmeltää – josta käsin ”itä” tarkoittaa aivan tiettyä suuntaa ja suhdetta; tai vuosi noudattaa tiettyä rytmiä, läheisyys tiettyjä sääntöjä; missä asioiden nimet ovat ne oikeat ja kaikilla on sama käsitys siitä milloin on kylmä.

Välitön kotiutuminen on mahdollista vain sellaiselle joka ei ole koskaan todella mistään kotoisin ollutkaan. Ontologisesti tämä tarkoittaa olennaisesti erilaista kokemusta ja suhdetta maailmaan, erilaista maailmassa olemista, kuin oleminen kotoisin olemalla. Emme ole kotoisin mitään tietystä ”tästä”, vaan olemme kotoisin yhtä aikaa ”ei-mistään” ja kaikkialta. Asumisemme ei enää aseta asutun ja ei-asutun välistä eroa eikä perustu tuohon eroon. Maailmassa olemisessamme ei enää ole kyse ihmisen suhteesta häntä ympäröivään maailmaan, vaan inhimillisen sekoittumisesta ei-inhimilliseen, ihmisen osuudesta maailmaan kokonaisuudessaan. ”Tämä sekoitus vaatii ristiriitaista juurtumista globaaliin. Ei enää johonkin maahan vaan Maapalloon, eikä ihmisryhmään vaan kaikkialle.” (Serres, 140)

Sosiologinen Entzauberung ei siis kumoa ”postmodernin nomadin” perustavaa kodittomuutta, miten suuren sijoituksen tämä kulloiseenkin kotiinsa tekeekin, ja kuinka suuri merkitys tuolla kodilla hänen identiteetilleen onkaan, tai miten läheisiä ja jokapäiväisiä ovat hänen primäärit suhteensa. Tapamme ovat todellakin hetkellisiä, eivät vain hetkelliset mieltymyksemme siniseen väriin tai tiettyyn musiikin lajiin – vaan sellaiset suuret erottavat tavat kuin uskonnollinen vakaumus tai mitä ylipäänsä pidetään syötävänä ruokana/syötäväksi kelpaamattomana, kuunneltavana musiikkina/metelinä, sivistyneenä käytöksenä/omituisuutena; kulttuurisesti merkityksellisenä/barbaarisena tai muuten vieraana. Esimerkiksi ruokakulttuurin fuusio ei ole vain kulinaristisesti kiintoisa ilmiö, vaan kulttuurisesti täysin uusi tilanne, puhumattakaan siitä että voi valita uskonnollisen vakaumuksensa mieltymyksensä mukaan. Ja huomenna voi valita uudelleen, jos siltä tuntuu.

Benjaminin tyypit lienevät edelleen meille tuttuja hahmoja, ehkä tutumpia kuin miltä ne ensi silmäyksellä näyttävät: iloisesti työssään oleva destruktiivinen tyyppi joka heittää kaiken vanhan menemään ja näkee vain keinoja ja mahdollisuuksia ympärillään; uhkapelurit ja muut pelaamiselle ynnä erilaisille vapaa-ajan ajanhaaskauksille elämänsä omistaneet flaneeraajat. Mutta ennen kaikkea olemme porvarillisen tarkkailijan ihmeeksi kyenneet asettumaan osaksi anonyymiä väkijoukkoa, kotiutumaan satunnaisten ohikulkijoiden sekaan. Osaamme eksyä kaupunkiin: siis kadottaa suunnat inhimillisen kulttuurin (kaupunki) runsaudessa, jonka tarkoituksena oli nimenomaan asettaa eroja ja antaa suuntia. Osaamme eksyä kaupunkiin kuin metsään: olemme kadottaneet inhimillisen ja ei-inhimillisen välisen eron.

Olemme kuin olemmekin olennaisesti, ontologisesti, pikemminkin pakenevia ja kodittomia nomadeja. Ei siksi etteikö meillä olisi kotia ja koti olisi merkityksellinen, vaan siksi että koti itsessään on koditon.

Hauras koti

Selvästi yksi tekijä joka on kiertänyt kodin juuriltaan on sen muuttuminen ostettavaksi ja myytäväksi, sen kehittyminen massatuotteeksi eli käsitteellisesti ilmaisten kodin tavaramuotoistuminen. (Hankonen, 99 – 100) Koti-tavara on erillinen piste ja esine, joka ei muodosta ontologista suhdetta ympäröivään todellisuuteen. Koti-tavara on merkitykseltään tyhjä paikka, se saa merkityksensä tavaranvaihdon järjestelmästä sen sijaan että se toimisi merkityksiä muodostavana lähtökohtana.

Koti-tavara on myös se ympäristöstään eristynyt tukahduttava interiööri josta nomadinen olemassaolo pakenee. Mutta kuten Nietzsche ja Deleuze toteavat, ei tarvitse liikkua ja paeta fyysisesti murtautuakseen ulos interiööristä. Ontologisesti kodista ei tule suoraan osa maailmaa erillisenä pisteenä, vaan maailmasta tulee suoraan ja välittömästi osa intiimiä ja yksityistä kotia. Postfordistisessa globaalissa maailmassa tuttu ja tuntematon kietoutuvat toisiinsa vailla selkeitä ja tunnistettavia rajoja. Ontologinen koti ei ole enää tutun ja tunnetun keskus, vaan tuntematon sisältyy siihen itseensä. Tavaramuoto ei kykene pysyttämään maailmaa kodin ulkopuolella.

Toisaalta on mahdotonta muodostaa paikallista identiteettiä joka sijaitsisi globaalin järjestelmän ulkopuolella. Toisaalta, tuttuuden ja tunnetun yhteyksiä muodostuu sellaisten tilojen ja instanssien välille jotka sijaitsevat hyvinkin etäällä toisistaan. Samoin sekoittuvat toisiinsa immateriaalinen ja materiaalinen, ihmisen rakentama merkityksellinen todellisuus ja materiaalinen todellisuus. ”Täällä” ja ”ei-missään” sekoittuvat toisiinsa, peruuttamattomasti. (Rajanti 1999, 198; Rajanti 2006, 185)

Koti on yhtä aikaa ”missä tahansa” mutta kuitenkin aina materiaalisesti jossain tässä. Se on kuten Agambenin ”quodlibet ens”, ”mikä tahansa oleva” jossa ’mikä tahansa’ ei tarkoita ’ei ole tärkeä millainen’, vaan ’sellainen oleva joka on kuitenkin tärkeä’. (Agamben, 17) Ontologinen koti maailmassa olemisen tapana ja paikkana ja lähtökohtana on kotiutumista minne tahansa, hetkellinen ja hauras instanssi, yhä selvemmin jotain joka on tietoisesti tehtävä, kuin jotain joka on tekemisen lähtökohta itsessään.

Lähteet

Agamben, G. (1995): Tuleva yhteisö. Gaudeamus, Tampere.
Benjamin, W. (1986): Silmä väkijoukossa. Kustannus OY Odessa.
Benjamin, W. (1989): Berliiniläinen lapsuus vuosisadan vaihteessa, teoksessa Messiaanisen sirpaleita. KSL ja Tutkijaliitto.
Benjamin, W. (1991): ”Zentral Park.” Teoksessa Gesammelte Schriften I.2. Suhrkamp, Frankfurt-am-Main.
Benjamin, W. (1992): One-Way street and Other Writings. Verso Books, London.
Benjamin, W. (1994): ”Destruktiivinen tyyppi” ARG 4/1994
Calhoun, C. (1986): ”Computer Technology. Large-Scale Social Intergration and the Local Community” Urban Affairs Quarterly 22, no 2, ss. 329 – 349
Cooley, G.H. (1909): Social Organization. Scribner, New York.
Deleuze, G. (1992): ”Nomadi ajattelu”, teoksessa Deleuze, G.: Autiomaa. Gaudeamus.
Hankonen, J.(1994): Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Otatieto Oy ja Gaudeamus.
Heidegger, M. (1971): ”Building, Dwelling, Thinking.” Teoksessa Martin Heidegger, Poetry, Language, Thought. Harper & Row.
La Cecla, F. (1993): Mente locale. Per un antropologia dell’abitare. Elèuthera.
Lévinas, E. (1977): Totalità e infinito, saggio sull’esteriorità. Jaca Book, Milano.
Mitchell, W.J. (2000): e-topia. The MIT press.
Nietzsche, F.(1969): Moraalin alkuperästä. Otava, Helsinki.
Nietzsche, F. (1974): Gay Science. Vintage Books, New York.
Rajanti, T. (1999): Kaupunki on ihmisen koti. Tutkijaliitto, Helsinki.
Rajanti, T.(2006): Madonreiät, teoksessa Jakonen, M., Peltokoski, J. & Virtanen, A. (toim.): Uuden työn sanakirja. Tutkijaliitto, Helsinki.
Serres, M. (1994): Luontosopimus. Vastapaino.