Elämää väliajalla (Fanon ja metropoli)

JV

Fanonin kirja Sorron yöstä auttaa Virnon [1] mukaan katsomaan tilannetta, johon suuret läntiset metropolit ovat luisumassa. Sen avulla voidaan nähdä tarkasti suurten metropolien lähiöihin ja erityisesti nuorten alakulttuurien dynamiikkaan sekä niin ”ulossuljettuja” kuin ”integroitujakin” repiviin toistuviin jengisotiin. Siksi ”mieluummin kuin Rousseau kainalossa pohtia hyveellisesti Etelän ongelmia”, on syytä soveltaa Etelästä (Martiniquelta) tulleen Franz Fanonin kehittämiä kategorioita ns. kehittyneihin yhteiskuntiin. On ehkä syytä oppia niiltä, joilla ei ole varaa moraaliin.

Fanonille on tärkeää ymmärtää kolonisoitujen käyttäytymistä ”väliaikakaudella”, siis ajanjaksona, jolla vanhan yhteiskunnan pysähtyneisyys on jo murtunut, mutta vielä ei ole nimetty yhteistä vihollista, siis sitä, mitä vastaan on taisteltava, missä kohdin ja mistä kysymyksistä on taisteltava. Vihollisen nimeäminen ei ole yksinkertainen tehtävä. Nimeämisessä kyse on myös ulkoisen maailman rakentamisesta ja tilan tekemisestä. Jotta nimi (ja nimeäminen) toimisi, on nimen oltava – Platonia seuraten (Kratylos 423a) – olion substanssin jäljitelmä eikä vain sen jonkun näkyvän puolen jäljitelmä. Mikäli nimeämisessä jäljitellään vain joitakin olion tai vihollisen puolia, siis takerrutaan sen näkyviin ilmauksiin, nimeäminen johtaa harhaan ja löydämme itsemme, kuten labyrintissa, aina uudestaan kohdasta, josta lähdimme liikkeelle. Tämän seminaarin tarkoitus on nähdäkseni päätyä vihollisen nimeämiseen, joka ei metropolin labyrintissa ole aivan helppoa.

Joka tapauksessa Fanon siis kirjoittaa tilanteessa, jossa mikään ei enää voi säilyä entisellään, mutta mikään ei näytä myöskään muuttuvan, tilanteessa, jossa ei enää ja ei vielä ovat sekoittuneina ja päällekkäin. Ei enää vanhaa elämää, ei vielä näkyvissä pienintäkään valonpilkahdusta, joka johdattaisi ulos uuteen elämään. Nyt kapina ja vastarinta tukahtuvat rintaan, ne harhautuvat umpikujiin tai katoavat hämäriin mekkaloihin ja hetkellisiin suonenvetoihin, tarrautuvat epätoivoisesti ikiaikaisiin rituaaleihin tai sammuvat itsetuhoiseen käyttäytymiseen.

Nykyisten metropolien asukkaina, prekaareina työläisinä tiedämme hyvin mitä Fanon tarkoittaa kirjoittaessaan, että ”lihaksiinsa kerrostunutta aggressiivisuutta kolonisoitu ilmaisee aluksi omiaan vastaan”. Dekolonisaatio palkkatyöstä (työn prekarisaatio) suurissa metropoleissa on jäänyt tai se elää tuossa ei enää paluuta vanhaan, ei vielä nimettyä vihollista tilanteessa. Kouristuksenomaisesti monet tarttuvat vanhaan, haaveilevat paluusta oikeaan työhön tai aitoon yliopistoon, kuten viimeaikaisissa yrityksissä puolustaa – jälleen kerran – ns. sivistysyliopistoa. Mutta kyse ei ole pelkästään halusta palata vanhaan ja turvalliseen. Tällä hetkellä keskinäinen taistelu ”omiaan vastaan” metropolin tilassa tapahtuvassa työssä ja tuotannossa on ”vailla mitään syytä”: riidat ja välirikot luisuvat hetkessä heimosotien ja etnisten puhdistusten logiikkaan. Kenties meillä olisi paljon enemmän opittavaa Darfurista ja Afganistanista kuin haluamme myöntää. Enkä tarkoita tällä, että metropolien ongelmat olisivat samoja ja samalla tasolla kuin erilaiset kansanmurhat.

Logiikassa on kuitenkin jotain tuttua ja metropolin asukkaan on helppo ymmärtää Fanonia, kun hän sanoo, että ”siirtomaajärjestelmässä ei ole rehellistä käyttäytymistä”. Prekaarin on helppo lietsoa vihaa kaltaistaan kohtaan, koska kaltaisestaan hän näkee kuin peilistä oman tilanteensa sietämättömyyden. Pelastuksena hänelle näyttäytyy peilin hävittäminen, kaltaisensa tuhoaminen. Fanon: ”Nähdään kuinka kolonisoitu vetää puukon esiin kohdatessaan toisen kolonisoidun katseessa pienintäkään vihamielisyyttä. Sillä kolonisoidun viimeinen oljenkorsi on puolustaa omaa persoonaansa kaltaisensa edessä”. Nykyinen prekaari heiluu siksi outona hedelmänä luottamuksen ja epäluulon, ystävyyden ja vihollisuuden, alistumisen ja alistamisen huteralla oksalla.

Paolo Virnoa mukaillen, pitkä lihasjännitys, joka leimaa työn ja ei työn kynnyksellä horjumisen päiviä löytää bailaamisesta öisin sovituksensa. Fanon: ”Kolonialismin aikana kolonisoitu vapautuu lakkaamatta iltayhdeksän ja aamukuuden välillä”. Siksi ”kolonialismia koskevassa tutkimuksessa on välttämättä käsiteltävä tanssin ja loveen lankeamisen ilmiöitä. Koloniosoitu rentoutuu nimenomaan näissä lihasorgioissa, joiden kuluessa ankarinkin aggressiivisuus ja pakottavin väkivaltaisuus kanavoituvat, muuntuvat, taikoutuvat pois. Tanssijoiden piiri on salliva piiri. Se suojelee ja suvaitsee. Määräaikaan määräpäivinä miehet ja naiset kokoontuvat ilmoitettuun paikkaan ja heittäytyvät heimon vakavan katseen alla näennäisen sekasortoiseen mutta tosiasiallisesti erittäin järjestelmälliseen pantomiimiin, jonka lukuisat liikkeet – päänpudistukset, taivutukset, vartalon heilutukset – kertovat kuin avoin kirja yhteisön suurenmoisesta yrityksestä puhdistua pahoista hengistä, vapautua, ilmaista itseään”.

Haluaisin yhdistää tämän Fanonin lausuman jollain tavoin Walter Benjaminin ajatuksiin hajamielisyydestä ja ruumiilla muistamisesta, koska ymmärrän seminaarin tarkoituksena olevan sen, että ymmärrämme, aistimme tai tunnemme metropolin kokonaisuuden ja sille luonteenomaisen aistimisen tavan. Hajamielisyys on Benjaminille kaikkien aistien yhtäaikaista käyttämistä, ruumiillista asumista ”kaupunkitilassa”, koska käytämme tilaa hajamielisesti, kun kuljeskelemme siinä kiinnittämättä erityistä huomiota mihinkään. Ruumiimme muistaa, vaikka emme muistele. Minusta näyttää, että Benjaminin tuotannossa hajamielisyys yhdistyy ”kyttyräselkäukon” kautta juuri unohtamiseen ja muistamiseen: “Tunsin tuon sakin, joka oli niin kärkäs tekemään vahinkoa ja kolttosia, ja siinä, että se viihtyi kellarissa, ei ollut mitään ihmeellistä. ‘Roskaväkeä’ se oli…Äitini paljasti sen minulle tietämättään. ‘Senkin kömpelys!’ hän sanoi aina kun olin särkenyt jotakin ai kaatunut. Ja nyt ymmärsin, mistä hän puhui. Hän oli puhunut kyttyräselkäukosta, joka oli katsellut minua. Se, ketä tuo ukkeli katselee, ei pidä varaansa. Hän ei huolehdi itsestään eikä ukkelista. Hän seisoo typertyneenä sirpalekasan ääressä”. (W. Benjamin ‘Kyttyräselkäukko”) Hän on yhtä typertynyt kuin ”historian enkeli”, joka tahtoisi ”herättää kuolleet ja kerätä yhteen sen, mikä on lyöty palasiksi”(”Historian käsitteestä”, teesi IX). Kyttyräselkä palaa esseessä Franz Kafka. Taipuneena, vääristyneenä tai kuormitettuna oleminen on se muoto, jonka asiat unohduksissa ollessaan, nukkuessaan saavat. Asiat, jotka nukkuvat ja jotka unohdamme, eivät lakkaa olemasta, ne ovat kuin hahmonsa menettäneet tai kokonaan kadonneet liikkuvat esineet ja oliot hitaasti valotetussa valokuvassa. Emme näe niitä, mutta tunnemme niiden läsnäolon. ”Eikö meitä itseämme sitten kosketa sama ilman henkäys, joka on ollut ennen meitä eläneiden ympärillä? Eikö äänissä, joita kuuntelemme, ole nyt jo mykistyneiden äänten kaiku? Eikö tavoittelemillamme naisilla ole sisaria, joita he eivät ole enää tunteneet. Jos näin on, silloin menneiden sukupolvien ja meidän välillämme vallitsee salainen sopimus. Silloin meitä on odotettu maan päälle. Silloin meille on jokaisen meitä edeltäneen sukupolven tavoin annettu heikko messiaaninen kyky, jota menneisyydellä on oikeus vaatia”. (”Historian käsitteestä”, teesi II). Tämä heikko messiaaninen kyky taivuttaa rumiimme. Unohdetut, nukkuvat asiat muistamme ruumiillamme. Ne kuulostavat jotenkin “samantapaiselta kuin maahan varisseiden lehtien kahina”. Kyttyräselkä on vääristyneen elämän asukas – ja vääristynyt on muoto, jonka asiat unohduksissa ollessaan saavat. Ruumiimme taipuu jonkin salaisen heliotropismin vetämän kohti mennyttä ja unohdettua. Benjaminin mainitsema heikko messiaaninen kyky on mielestäni ruumiimme kykyä lunastaa menneisyys taipumisen kautta. Hajamielisyys, pään vaipuminen rintaa vasten, vetäytyminen tästä maailmasta tai jonkin erityisen aistin käytöstä olisi näin unohdettujen asioiden muistamista, rukoilemista ”ukkelinkin puolesta”. Hajamielisinä, sirpalekasan äärellä muistamme odottamatta, lunastamme sovittamatta ja palautamme menneen näkyväksi. Tanssilla näyttäisi olevan jollain tavoin tämä muistamisen tehtävä. Mutta en kykene muistamaan mikä ja nämä Benjaminin fragmentit putoavat jatkuvasti käsistäni.

Joka tapauksessa ”vapautustaistelun aikana nämä menot joutuvat selvästi epäsuosioon. Selkä seinää vasteen, puukko kurkulla, tai tarkemmin sanottuna elektrodi sukupuolielimissä, ei kolonisoitu enää tunne tarvetta sepittää satuja”(Fanon).

Nykyisestä palkkatyön maailmasta ei puutu heimosotia eikä yksittäisten ihmisten välisiä kamppailuja. Inho itseä kohtaan, kammo omaa työläisidentiteettiä kohtaan ilmenee sekä vihana kaltaisia kohtaan että itsen näkemisenä erityistapauksena, oman aseman väliaikaisuuden paisutteluna ja oman tilanteen näkemisenä pelkkänä poikkeuksena.

Viha omaa tilannetta kohtaan sekoittuu haluun jäljitellä kolonialistin tai kapitalistin tai ”menestyjän” tapoja ja ajatusmaailmaa. Liian usein prekaari työläisemme näkee porvarin omana tulevaisuutenaan, kuten maaton maalainen näkee itsensä tilanherrana: ”ei ole sitä kolonisoitua, joka ei ainakin kerran päivässä uneksisi astuvansa kolonialistin paikalle” (Fanon). Paolo Virno puolestaan lisää: ”Työläinen metropolissa ja kolonisoitu ’harmaalla vyöhykkeellä’ jakavat Groucho Marxin moton: he eivät koskaan liittyisi sellaiseen klubiin, joka hyväksyisi heidät jäsenikseen”.

Mielentilojen heilahdukset ja hermoilu yhdistävät muutoksen kourissa olevaa algerialaista ja metropoliemme nuorta työläistä. Yhtenä päivänä työläisemme on täysin herralleen omistautunut kaikkeen alistuva innokas palvelija, seuraavana herransa pitelemätön vihollinen. Siksi työläisemme eivät ”ansaitse minkäänlaista luottamusta. Heidän konformisminsa ei sulje pois ihmismurhaa ja täydellisen välirikon ele on aina valmis valumaan takaisin kunnollisuudeksi. Melankolisena tai freenetikkona länsimainen työläinen, kuten aikoinaan pohjoisafrikkalainen kolonisoitu, ei aisti kokonaisuutta: hänen kysymyksensä koskevat pelkästään yksityiskohtia ja karttavat synteesiä”. Eivätkä ne pelkästään karta synteesiä ja ”teoriaa”, vaan vastustavat niitä aktiivisesti. Yksityiskohtiin kadonneena, objekteihin tai esineisiin epätoivoisesti tarrautuneena, aina jostakin innostuneena ja jotakin odottavana työläisemme kapinoi käsitettä, synteesiä, teoriaa ja kokonaisuutta vastaan. Hän kapinoi ainoita vapautumisen keinojaan vastaan.

Ja ”fasistinen kapina nousee aina sieltä, missä vallankumouksellinen tunne muutetaan vapauden pelossa illuusioksi (W. Reich), sieltä, missä vapaus ja vapaa historian tekeminen ja maailman muuttaminen nähdään pohjimmiltaan mahdottomana ja ne sallitaan pelkkänä utopiana. Se kasvaa aina porvarillisen moraalin mullasta.

Jos kolonialismi tunkeutui kolonisoidun sisään, hänen itsetuntoonsa, makuihinsa toiveisiin, niin nykykapitalismi puolestaan vetää tunteet, aistimisen, mielikuvituksen ja kaiken epämuodollisen sosiaalisuuden ja ilon tuotantoon, osaksi pääoman kasautumista. Näin se jättää meidät metropolien asukkaat tyhjäksi tunteista, aisteista, vieraaksi kielessämme ja unohdetuksi surussamme. Meille jää pelkkä ruumiin hahmo, ruumiin kuoret, joita James Ensorin maalaukset kuvaavat ja joihin Benjamin viittaa lyhyessä kirjoituksessaan ”Kokemus ja köyhyys”: noissa hahmoissa ”suurkaupunkien kadut ovat täynnä haamuja; poroporvarit karnevaalinaamioissa pyörivät loputtomasti kaduilla, käyttävät vääristyneitä, jauhon peittämiä naamioita ja pahvikruunuja”. Edelleen Benjaminia lainaten (”Mikki Hiiri”), elämämme nykykapitalismin metropoleissa muistuttaa Mikki Hiiren elämänkulkua, koska se, kuten Mikin ”reitti muistuttaa enemmän kansion reittiä toimistossa kuin maratonjuoksijan reittiä”. Mikki myös todistaa, että ”olento voi pysyä hengissä jopa kun se on menettänyt kaiken yhdennäköisyytensä inhimillisen olennon kanssa” ja sarjakuvassa ”näemme ensimmäistä kertaa, että on mahdollista että oma käsi, jopa oma ruumis varastetaan”.

Benjamin näki kokemuksen köyhtymisessä ja katoamisessa uuden barbarismin ja mahdollisuuden kehittää positiivinen barbarismin käsite, siis riippumaton positiivinen subjektiivisuus. Jotta se voitaisiin toteuttaa meidän on ”käännyttävä nykyisen maailman alastoman ihmisen puoleen, ihmisen joka makaa huutaen kuin vastasyntynyt nykyisyyden likaisissa vaipoissa” (”Kokemus ja köyhyys”).

Jotain samankaltaista on Fanonin toteamuksessa, joka sopii hyvin meille metropolien työläisille: ”Olemme nähneet, että tämä väkivalta on pinnalla koko siirtomaavallan ajan, mutta käy tyhjää…Olemme nähneet sen ohjautuvan veljestaisteluihin. Ongelmana on nyt, miten tarttua tähän suuntaa etsivään väkivaltaan. Ennen se viihtyi myyttien äärellä ja keksi keinoikseen joukkoitsemurhatilaisuuksia. Näissä uusissa oloissa sillä on mahdollisuus hakeutua uusiin uomiin”.

Mitä uudet uomat ovat, mihin ne vievät, on vielä vaikea nähdä.

Sillä välin metropolien työläisille sopii hyvin Fanonin suositus: ”jätetään tämä Eurooppa, joka puhuu lakkaamatta ihmisestä ja kuitenkin tappaa tämän kaikkialla sen kohdatessaan”.